Jokunen viikko sitten haastattelin Säröön vanhahkoa kirjailijamiestä, joka takavuosikymmeninä oli tuottelias ja suosittu, mutta yhtäkkiä, ehkä noin kymmenen vuotta sitten, kirjoittamisen virta tyrehtyi.
Tyrehtymisen syytä hän ei osannut kertoa, mutta jatkoi sitten, että ei tyrehtyminen ole suurempi arvoitus kuin itse virta.
Istuin vaivaantuneena hiljaa hänen edessään, ja ajattelin:
– Meillä on ongelma. Hän ei halua kertoa, mistä tauko johtuu, eikä sitä, aikooko hän ikinä jatkaa kirjoittamista.
Hän näytti siltä kuin ajattelisi: Ei, meillä ei ole ongelmaa.
– Miksi ei, kysyin mielessäni, kirjoittaminen on työtäsi, ja kansa alkaa kapinoida jos et kohta julkaise.
– Minä olen yrittänyt ymmärtää itseäni, hän vastasi, – sitä olen tehnyt viime vuodet. Ja toinen asia: kirjoitan koko ajan, mutta ilman välineitä.
– Mitä se on, saako kysyä?
– Välineettömässä kirjoittamisessa ei ole mystiikkaa, mutta silti en osaa vastata kysymykseesi.
Ei, hän ei ollut melankolinen.
– Kerro mitä tarkoitat. Tarvitsen sanoja artikkeliini.
Hän tuijotti jälleen eteensä, enkä osannut päätellä hänen ilmestään yhtään mitään. Edes sitä, viihtyikö hän seurassani, vai toivoiko hän minun poistuvan. Yhtäkkiä hän sanoi:
– Se mikä ennen virtasi näkyvänä ja ymmärrettävänä, virtaa nyt näkymättömänä. Siinä se. Mutta älä huoli, en minä petä lukijoitani. Saan siitä pätkittäin kiinni, ja vähitellen muutan sen kokonaan näkyväksi. Vaimonikin anelee minua kirjoittamaan. Ei, ei hän anele, vaan vaatii. Ja minua painostaa myös eräs toinen henkilö, jonka nimeä en saa mainita.
Mikä on muusan tehtävä? Vai onko sillä tehtävää? kysyin.
Johon hän vastasi vastakysymykillä:
Onko sitä edes olemassa? Lihana ja verenä ja aivoina? Oletko sinä ikinä nähnyt muusaa? Jos maailmankaikkeus olisi mekaaninen, mikä
olisi muusan paikka?
Hän on hiljaa ainakin kolme minuuttia. Jos en näkisi hänen silmiään, vaivaantuisin.
– En tiedä, hän vastaa itselleen.
Hän tuntui unohtaneen läsnäoloni.
– Entä jos muusan ottaisi pois, toimisiko maailma, olisiko siellä enää lukijoita?
Hän oli taas hiljaa. Sitten hän pyysi minua poistumaan ja sanoi soittavansa, jos jotain uutta tulee mieleen.
Eiliseen mennessä hän ei ottanut yhteyttä, joten soitin hänelle itse.
Hän kuulosti pirteältä, ja oli ilmeisesti odottanut yhteydenottoani.
Jatketaan haastattelua heti kun ehdit, mutta seuraavalla kerralla haluan erään naisen mukaan, koska hän puhuu omaa kieltäni. Ehkä silloin voin kertoa enemmän muusan merkityksestä, ja siitä, mitä olen kirjoittanut viime vuosina. Ne sanat löytyvät kyllä paperilta ja tietokoneesta. Silloin kun saat haastattelun valmiiksi, saat myös mainita nimeni.
====
Ehkä juttu ilmestyy seuraavassa Särössä, Toinen Tajunta -numerossa, tammikuussa.
Jos löydän sopivat kysymykset ennen haastattelua. Tosin en aio esittää niitä hänelle.