Teppo Paulasto:
Ollessani kymmenvuotias luin Tolkienia ja ihmettelin jo tuolloin Keski-Maan ylimyskansan kehnoa lisääntymistahtia. Haltioille oli annettu lähtökohtaisesti ikuinen elämä, väkivaltaisen kuoleman mahdollisuutta lukuun ottamatta, mutta silti nuo kauniit ja rohkeat saivat tehdyksi vain muutaman jälkeläisen loputtoman tai hyvin pitkän vaelluksensa aikana.
Vaivasiko haltioita viktoriaaninen sukupuolimoraali? Oliko heidän hedelmällisyytensä heikompi kuin lyhytikäisemmillä roduilla? Kasautuivatko ympäristömyrkyt kuolemattomaan kehoon? Oliko haltioiden sukupuolivietti olematon, veikö jatkuva runonlaulun harjoittaminen heidän puhtinsa? Kuinka yleistä mainitsematta jätetty homoseksuaalisuus oli?
Haltioita rasitti väsymys maailmaan, ihmisiä kateus ja kuolemanpelko. Fantasiakirjan näkemys tuntuu pitkän iän ja ihmisluonteen osalta jokseenkin realistiselta. Meidän maailmassamme käytetään paljon aikaa ja tutkimusresursseja kuoleman siirtämiseen mahdollisimman kauas, ja lopulta sen poistamiseen ihmisen elämästä. Tämä käy tiettävästi päinsä lähitulevaisuudessa, kun ihminen ja koneäly yhdistyvät uudeksi kuningaslajiksi.
Yritän nyt hetken kuvitella ikuisesti elävää Timo T.A. Mikkosta. Huh, ei. Sitä paitsi mieleen nousee kysymys optimaalisesta iästä, johon uusihmisen ikääntyminen pysähtyisi. Selvää on, että liha ei saa roikkua. Michel Houellebecq ratkaisi ongelman romaanissaan Mahdollinen saari siten, että uusihminen kyllä tavallaan kuoli- nuorena ja kauniina- mutta syntyi kohta seuraavana klooniversiona jatkamaan samaa, varsin ikävystyttävän tuntuista eloaan. Vanhanaikainen rakkaus ja siihen joskus liittyvä seksin harjoittaminen oli kirjailijan visiossa loppunut kuten syöminenkin.
Näkymä ei houkuttele, silti lukuisat tiedemiehet tälläkin hetkellä pyrkivät kilvan kohti kuolematonta ihmistä, tilanteessa, jossa väestöräjähdys uhkaa nykykuolleisuudellakin muuttaa koko maailman asutuksi kaatopaikaksi. Vain haluista ja pyyteistä luopuminen voisi estää totaalisen tungoksen. Mutta pelkääkö intohimoista vapautunut ihminen kuolemaa? Ja mitä pirua tekisi ikuisella elämällä ilman intohimoa?
Uudistuksessa olisi kirjailijalle kuitenkin puolensa: räjähdysmäisesti kasvaneen aivokapasiteetin lisäksi plussaa se, että ei tarvitsisi kirjoittaa iänkaikkisesti rakkaudesta ja kuolemasta. Ei olisi traumoja, patoutumia ja pakkomielteitä, ei depressiota. Vain puhdasta tasalaatuista kirjallisuutta, klassikoita klassikoiden perään.