Missasin Tampereen Maailmantango-festivaalin pääkonsertin. Kuulin vuolaita kehuja vanhan tangoentusiastin M.A.Nummisen ja Tuomari Nurmion esityksistä, hiukan vinompia ilmauksia Pelle Miljoonan suorituksesta. Kuulematta jäivät mm. tangot Väkivalta ja päihdeongelma ja Tahdon rakastella sinua. Eläkeläiset ovat näyttäneet, että humpaksi taipuu kaikki, miksipä ei siis tangoksi?
On tosin myönnettävä, että olisin ollut kiinnostuneempi kuulemaan Pellen esittävän Seinillä on korvat tai mitä tahansa sadoista takavuosina suomeksi levytetyistä laatutangoista. Versiot olisivat taatusti poikenneet Tangomarkkinoiden valtavirrasta, etten sanoisi jätepyörteestä. Temppu olisi ollut myös vaativampi. Kuvitelkaa Eino Grön laulamassa reggaeta, Pelle olisi päässyt paljon helpommalla, koska kunnon tango vie laulajaa kuin kuoriämpäriä.
M.A.Nummisen romaani Tango on intohimoni kertoo oudon tarinan pakkomielteisestä päähenkilöstä sukupuolisen intohimon ja filosofisen periaatteen puristuksessa, höystettynä valtavalla määrällä tietoa suomalaisesta tangomusiikin historiasta. Aihetta käsitellään myös musiikin teorian kannalta, vertaillaan kotimaisen versiomme rakennetta alkuperäiseen keveämpään ja duuripitoisempaan argentiinalaistangoon.
Suomen maaseudun tanssilavoilla 60-luvulla vallinnut tangoinnostus oli oma lukunsa. Tuon ajan eläneet tanssimuusikot taatusti saivat La Cumparsitaa loppuiän tarpeiksi jouduttuaan turpaanvedon uhalla jättämään joutavat jatsinrimputukset sikseen. Heidän piti keskittyä huolehtimaan miesten pariutumismahdollisuuksista veivaamalla loputtomiin Satumaata.
Nurmio totesi tangomanifestissaan jokunen vuosi takaperin suomalaisen tangon olevan nykyisin kuollut ulkomuseo, missä ei enää tapahdu mitään uutta. Sama laktoositon ja munaton säveltäminen tosin koskee myös koko iskelmäteollisuutta ja rockin valtavirtaa. Nykytango on yhtä syntistä ja aitoa kuin Marita Taavitsaisen kestohymy. Elävää toimintaa on vain marginaalissa.
Minua innostaa vanhassa tangossa jähmeän suomalaisen pinnan alla lymyävä tunteellinen hillittömyys, mollissa lauletut pateettisen kohtalonomaiset lyriikat vievät lyhyeen onneen ja intohimoisen ikävän tai mustasukkaisuuden kautta kosmisen yksinäisyyden suolammelle. Unto Mononen on terapiaa maailmassa, jossa runot on paras kirjoittaa vinoon, että niitä kehtaisi lukea ääneen.