JukkaKostiainen:
Eletään vuotta 1925. Kirjailija Aino Kallas kirjoittaa päiväkirjaansa:
Kykenen aivan kylmäverisesti erittelemään menestykseni tekijät: asema ennenkaikkea, se on a ja o Lontoossa, toiseksi edullinen ulkomuotoni ja vasta kolmanneksi kaikki muut kykyni, häpeä sanoa.
Rehellisyydenpuuskassa on turhaakin vaatimattomuutta. Runoilijatar on ahertanut sinnikkäästi löytääkseen oman kirjailijan-äänensä, luodakseen tuon hänen tuotannolleen niin tyypillisen arkaisoivan tyylin. Ja paitsi sitä hän on onnistunut raivaamaan äidin- ja edustusvaimon-arkipäiväänsä tilaa myös luovalle työlleen, mahdollisuuden noudattaa oman ”luomisen daimoninsa” kutsua.
Mutta on hänellä ollut runsaasti myös onnea (tai miksi näitä ulkokirjallisia avuja kutsutaankin): sen lisäksi, että hän on päässyt merkittävän kirjallisuusmaan kulttuuripiireihin kuin keittiönoven kautta – Eestin Lontoon-suurlähettilään puolisona –, hän on myös näyttävä ja valloittava persoona.
Jo muutamaa vuotta myöhemmin The Wolf’s Bridea, kuten muitakin Kallaksen kultakauden taideluomia, luetaan ympäri Eurooppaa, Yhdysvalloissakin: Sudenmorsian sisarineen nostaa Kallaksen siihen asti käännetyimmäksi suomalaiskirjailijaksi.
Mutta Kallaksen käyttämä kieli ja tyyli, hänen oma persoonansakin – kaikki erilaisuus – on hivenen liikaa Suomen ahtaassa, itseensä käpertyneessä, kääpiöporvarillisessa kirjallisessa maailmassa, eikä ole sen paremmin asianlaita pienessä Eestissäkään, Kallaksen ”toisessa kotimaassa”. Valokuva, jossa madame Kallas – Englannin hovin etiketin mukaisesti – esiintyy laahuksessa ja strutsinsulissa, herättää laajaa pahennusta. Rahvas tuntee, että näökäs runoilijatar on ylpistynyt maailmalla saamastaan julkisuudesta. Ja entäpä hänen tuotannostaan välittyvä kuva isänmaallisista eestiläisistä, mitä maailmalla nyt ajatellaankaan! Ajan ”sensatsioonikirjoittelu” käyttää tarjoutunutta tilaisuutta häpeämättä hyväkseen, iltapäiväjournalismin juuret ovat syvällä, sen myrkkyversot ikivanhat.
Yhtä kaikki: Kallas pettyy sekä virallisen Suomen että Eestin asenteeseen. Sillä, kuten Suomen Kirjailijaliitto asian ilmaisee, ”hän ei kuulu Suomen kansalliskirjallisuuteen”. Päiväkirjaansa turhautunut Kallas kirjoittaa, että hänen tuhkansa on levitettävä Suomenlahdelle, tuulien haltuun. ”Minä kuulun maailmalle”, hän uhmakkaasti päättää merkinnän. Aikanaan taiteilija saatetaan haudan lepoon Hietaniemessä.
Kun Kallaksen aurinko on vasta lähestymässä lakipistettään, astuu suomalaisten tajuntaan nuori Mika Waltari, joka pian on laittava kirjallisuutemme maailmankirjat uuteen järjestykseen. Hänen tuotantonsa alkupuoli saa tosin ristiriitaisia arvioita, kansa kyllä lukee, vaan moraalinvartijat ja kriitikot ovat varuillaan. Rohkeimmat kokeilut Waltarin pitää toteuttaa omakustanteina, salanimen taakse on ajoittain suojauduttava. Ilmaan heitetään toistuvasti kysymys, onko tässä nyt oikea kirjailija vaiko vain kirjuri, onko häneltä lupa odottaa korkeakirjallisuutta vaiko vain sulavaa tarinointia. Waltari turhautuu, mutta jatkaa sinnikkäästi. Hän uneksii ratsastajapatsaasta Kauppatorin rannassa, sen hän tuntee jo varhain ansainneensa. Maisteri Waltarin ”keittiönovena” avautuu isänmaallisuus, ajan virtauksia hyödyntävä übersuomalaisuus.
27-vuotias varhaisvanha Waltari ohjeistaa isällisesti nuorempia kirjoittajia (miehiä, sivumennen sanoen; hän ei uhraa ajatustakaan sille, että mahdollisesti joku nuori nainen tarvitsisi – tahi ansaitsisi – ohjausta):
Älä myös kirjeellisesti, puhelimitse tai vasten naamaa ryhdy haukkumaan kustantajaa, ei sekään auta. Tosin se ei pahennakaan asiaa, sillä kustantajat ovat niin tottuneita haukkumiseen, etteivät he yksinkertaisesti kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota. [–] Monet kirjailijat, jotka ovat täynnä itseään ja yliarvioivat oman merkityksensä, puhuvat mielellään halveksivasti kustantajista ja haukkuvat kustantajaansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Kustantajan asema on toinen: ‘omien’ kirjailijainsa maine on hänelle kallis asia. Kirjailijain liialliset, yli kaiken kohtuuden rajojen ulottuvat vaatimukset ovat melkein aina syynä välien rikkoutumiseen.
Kun tuulet sodan jälkeen viilenevät nationalismille, Waltari on jo niin kuuluisa ja työnsä taitava, ettei enää tuulten apua tarvitsekaan. Syksyllä 1949 Yhdysvalloissa otetaan The Egyptianista yli 100 000:n ensipainos; sitä myydään huikeaa 1000 niteen päivävauhtia, vuoden loppuun mennessä yli puoli miljoonaa kappaletta. Käännössopimusten määrä kasvaa, puhutaan Nobelista, Hollywood-elokuva saa ensi-iltansa 1954.
Suomessa tämä tapettiin hukkuva, hillitty perusmaisteri saavuttaa yhä laajemmat lukijakunnat. Luomisvoimainen kirjailija tuottaa yhtä lailla muhkeita, lähes tieteellisen tarkkoja historiallisia eepoksia kuin kepeitä dekkareitakin, haikean romanttisia ajanvieteromaaneja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia…
Mutta kevytkirjailijan leima istuu tiukassa, pitkään. Suomalaisia nykykirjailijoita ei Waltaria edes mainitse. Nobelia ei tule. Hietaniemestä järjestyy hautapaikka toki Waltarillekin. Töölöön sijoitetussa ”Kuningasajatuksessa” on maallikon vaikea nähdä enempää hevosta kuin ratsastajaakaan.
Nyt, anno 2010, meillä on Sofi Oksasessa viimein kirjailija, jonka menestys alkaa jo muistuttaa Waltarin maailmanvalloitusta: maa toisensa jälkeen kumartaa Puhdistuksen edessä, kriitikot ovat kaikkialla ylen runoissaan. Käännösoikeudet on myyty peräti 27 maahan, palkintopöydät puhdistettu Pohjoismaita myöten. Kun meillä Puhdistus 19. painoksellaan lähestyy 150 000 myydyn teoksen rajaa, otetaan Yhdysvalloissakin Purgesta jo kolmas painos. Näytelmää sovitetaan newyorkilaiselle näyttämölle, romaanista on suunnitteilla parikin elokuvaa. Oksasta haastatellaan, kuvataan, siteerataan; jossain maakuntalehdessä ideoidaan patsasta, Nobelinkin joku mainitsee. Ranskalaiset tekevät kirjailijasta tv-dokumenttia.
Sitten kustantaja sai tarpeekseen ja irtisanoi jatkoyhteistyön myyvimmän kirjailijansa kanssa. Ovatko Waltarin sanat nyt tulleet lihaksi? Oksasen kustantajaansa kohdistama haukkuminen ja liian suuret luulot itsestä johtaneet välirikkoon? Vai eikö kritiikin kohde ollutkaan sitten tarpeeksi tottunut haukkumiseen?
Ehkä Oksanen itsekin myöntää naiiviutensa: toimittajan läsnä ollessa ei ainakaan sanoja apina ja toimitusjohtaja pidä sijoittaa samaan virkkeeseen. Tai ehkä tulehtunut tilanne vain kulminoitui yhteen repliikkiin: kuppi kaatui, mutta runoilijattarelta ensin.
Sekä Waltarilla että Oksasella oli sama kustantaja. Olisiko kustannusyhtiön johto 60 vuotta sitten kestänyt Waltarin julkista kritiikkiä? Kysymys on tietysti hypoteettinen, kiltin Waltarin kyseessä ollen tuiki turha. Jos Waltarin teoksiin edellytettiin muutoksia, antoi Waltari periksi, vieläpä kiitti myöhemmin. Vaikka kustantajan ahdasmielisyys häntä harmittikin. Tai sitten teos vain jäi sillä erää julkaisematta, odottelemaan avarampia aikoja. Mutta tiukkojakaan keskusteluja toimitusjohtajan kanssa ei julkisuuteen vuodettu.
Oma lukunsa on se, että samaan aikaan kun kyseinen kustannustalo lopetti yhteistyön valovoimaisimman kirjailijansa, ”tuotteen nimeltä Sofi Oksanen”, kanssa, se julkisesti asetti tavoitteeksi kirjailijoidensa suuremman osallistumisen omien teostensa markkinointiin, siis hankkimaan itselleen lisää medianäkyvyyttä.
Esiinny julkisuudessa mahdollisimman vähän. Anna taiteesi puhua puolestasi. Suuri yleisö pettyy aina tutustuessaan henkilökohtaisesti sinuun ja havaitessaan, että olet vain tavallinen, pieni ihminen.
Aikansa elänyt on siis kustantajan mielestä tuo Waltarin ohje. Ei Sofi Oksanenkaan tosin ole ”vain tavallinen, pieni ihminen”. Suomalaisen kirjallisuuden onneksi hän ei ole. Uusia menestysteoksia odotellessamme voimme leikkiä vaikkapa ajatuksella, mistä kirjailijaluettelosta hänet tullaan aikanaan unohtamaan. Tai mitä hän kirjoittaa päiväkirjaansa. Entä millaisen patsaan hän haluaisi? Taiteilijakukkulalla on joka tapauksessa jo tungosta.