Silvia Hosseini:
Matkustamossa on kylmä. Et ole varma kuka palelee takkisi sisällä. Tunnet muiden matkustajien huolenpidon silmäluomiesi läpi. Silmät aukeavat juuri kun kone on päässyt kaupungin ylle: ehdit erottaa kullankimalluksesta lasimaalauksen värit. Laskeutumisella ja putoamisella on sama suunta.
Matka pensionaattiin on hiljainen, kuljettaja aavistaa unesi. Säikähdät kun hän avaa turvavyönsä ja ikkunan, ja auto syöksyy pientä kujaa aarrekaupungin sisään.
Ovella vastaan tulee vanha nainen joka vie sinut huoneeseen. Lakanoissa on iltauinnin tuntu. Puistokadun äänet sattuvat uneesi, kuulet appelsiinipuut, kaviot, laulun. Äänet joiden ilon tähden kannatti tulla näin kauas. Etkä edes vielä tiedä, että rakennusten pinnoilla värjyvän valon, mosaiikkien, kipsikaiverrusten ja puutarhojen kauneus saa sinut itkemään. Et tiedä että aukioilla kasvaa palmuja! ruusuja! tuulettomia sinisiä kukkia!
Huominen pitää lupauksensa. Voit aistia Kolumbuksen lähdön, jäädä seisomaan auringonkohtaan, valita minkä tahansa reitin.