Nykyajantaju

Jo vuonna 1929 Olavi Paavolainen sonnusti sana-asuun kulttuurintutkimuksellisen olennaiskysymyksen. Hän kirjoitti klassikkoteoksessaan Nykyaikaa etsimässä ajan tai aikakauden olemuksen ymmärtämisen tähdellisyydestä. Nähdä määränykyisyyden ytimeen, se on varsin vaikea tehtävä millä kymmenluvulla tahansa: ”Meillä ei ole vielä ’keksitty’ nykyaikaa! Ei ole noussut ketään näkijän ja ennustajan lahjoilla varustettua yksilöä, joka olisi silmännyt suoraan ajan olemukseen ja mahtavalla sanan voimalla avannut ihmisten katseille sen salaisuudet.” (S. 133.)

Paavolaisen pohdinnat vaikuttaisivat olevan lähellä filosofi Henri Bergsonin kuuluisaa ajatusta elämänhyöystä (élan vital). Lauri Viljanen, Paavolaisen tulenkantajatoveri, analysoi tuota bergsonilaisuuden keskeiskäsitettä luovasta kehityksestä maineikkaassa kirjassaan Taisteleva humanismi, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1936. Toinen ja suppeampi painos julkaistiin vuonna 1950. Siinä (s. 261) sanailtiin yhä mieltä kiinnittävästi: ”Tämän kehityksen vipuvoima eli élan vital, jonka luomistyöhön ihminen ottaa korkeimpana, tajuisena kehitysasteena osaa, on maailman varsinainen ydin, itse jumalallinen.”

Nykyajantaju sisältää kaksi eri tasoa: Se merkitsee tehtävää, jossa joku toisten puolesta pyrkii tulkitsemaan epookillisen läsnäolon henkeä. Sen voi kuitenkin otaksua tarkoittavan myös sitä tapaa, jolla kukin yksityisihminen käsittää oman nykyaikansa. Kun subjekti jälkimmäisen elementin mukaisesti pyrkii ilmentämään itseyttään ja olemistyyliään, saattaa ensimmäisen elementin eksistenssitulkki joutua ymmälleen. Sama maailma ei esittäydy eri-ikäisille ihmisille yhtäläisenä maailmana. Koettua arkea vallitsee eksistentiaalisten asemien, tässä- ja tuossa-positioiden, keskinäisen vaihtamattomuuden laki. Asiantilaa olisi mahdollista luonnehtia niinkin, että kukin meistä on pysyvästi kahlittu omaan tässä-asemaansa, elämyksellis-oivallukselliseen tässyyteensä.

Tutkija voi tietysti rohjeta yrittämään tulkita vuoden 2011 nykyhetken olemuksellisuutta. Silloin hänen tavoitteekseen muotoutuu sanan voimalla ja filosofisten tutkistelujen välityksellä avata ihmiskumppaneille läsnäolon salat. Ei siis ole kyse mistään kovinkaan vaatimattomasta tai pulmattomasta päämäärästä. Millainen onkaan tämä saapuvilla oleva elämänhyöky laadultaan? Mitkä ovat niitä ainesosia, joista se koostuu? Lyhyt läpileikkaus toimikoon nyt luovan olemiskehityksen vipuvoimana.

Koko eksistenssiä näyttäisi hallitsevan vastavoimien päinvastaisuusliike: kussakin tuokiossa on vaikuttamassa kaksi väkevyyttä, jotka pyrkivät siirtymään poispäin toisistaan. Siitä syntyy olemisjännite, joka tahdittaa jokapäiväisyyspoljentoa. Seuraava ilkamoiva kiteytymä aikalaishavainnoinnista kertokoon enemmän.

Jos tuntee itsensä neuvottomaksi, on syytä kutsua kotiinsa makumuotoilija. Hänen kyvykkyytensä auttaa kauniin elämänkattauksen tekemisessä. Jotta piristyttäisiin ja päästäisiin oikeanlaiseen tunnelmaan, on nautittava kauniit shotit. Onhan kovin epämuodikasta puhua siemauksesta ja ryypystä – tai arkisemmin nimitettynä naukusta tai moukusta. Mikäli sattuu olemaan talvipakkanen, oivalliset jalkineet ovat aamutohvelit: Ainot tai Reinot. Lenkkikengätkin sopivat, miehillä myös puvun kanssa. Kesähelteellä taas talvisaappaat ovat kerrassaan mainio valinta. Tarvittaessa matka taittuu kuin huomaamatta Jopo-pyörällä. Riittävän lyhythihainen paita takaa tatuointien esteettömän näkymisen. Keskipäivän aurinko saa lävistykset niin häikäisevästi kimaltelemaan. Kirjat ovat täysin turhia; tablettitietokoneet kelpaavat kaikkeen, jopa ruokapöydille lautasten alustoiksi. Dokumenttikameralla on varsin yksinkertaista havainnollistaa oman identiteetin olennaispiirteitä. Entisaikaan laitetta olisi kutsuttu episkoopiksi. Legginsit tai pitkät alushousut – mitä sillä on väliä! Tinkimätön tyylikkyys on tärkeintä. Pöytäpuhelinko, pyh! Matkapuhelinhan on niin kätevä käyttää vaikka elokuvissa ja teatterissa. Yksilöllinen on jokaisen saatava olla. Sellainenhan on nykypäivän henki.

Kun Viljasen taistelevaa humanismia kuvaava teos ja Paavolaisen kulttuurikriittinen matkakirja, esseekokoelma, Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyivät vuonna 1936, ei aavistanut ihminen Berliinin olympiakisojen hehkussa, että aivan pian kuolema oli ajava vaunuillaan ja kalma soitteleva kohtalonkellojaan yli Euroopan. Kenties on hyvä tai aivan välttämätöntäkin, että tulkinnallinen nykyajantaju on luonteeltaan Sören Kierkegaardin ajatuskulkuja muistuttava käsittämisapparaatti: elämä eletään eteenpäin, mutta se ymmärretään taaksepäin.

Tähän samaan asiavyyhteen kiinnittyy myös Peter von Baghin toteamus elämää suuremmista elokuvista. Varhemmin ajattelin hiukan kyynisesti, että ainoastaan kuolema on elämää suurempi − se päättää ja voittaa elämän. Nyttemmin olen kuitenkin kehitellyt sellaista pohdiskelurakennelmaa, että elämää suurempana eksistoiminen merkitsee myös jotakin muuta. Se tarkoittaa sitä, että taideteos, ilmiö tai idea ylittää oman määränsä, olemisalansa. Eli se elää kauemmin kuin vain ilmestymisajankohtansa ikäpolven ajatuksissa: siitä tulee yliajallinen ja ylisukupolvellinen Toki kukin ikäpolvi vuorollaan muotoilee siitä oman tulkintansa.

Iloon sisältyy surun häive. Ja päinvastoin: surussa on ilon kajastus. Osaankohan edes vastata siihen kysymykseen, kuka mahdan itse olla? Entä keitä sitten ovat nuo aikalaiseni, nuo toiseni, jotka kerallani tätä läsnäoloa asuvat? Mistä ovat heidän ilonsa ja murheensa tehtyjä? Lähden kontemplatiiviselle matkalle sisimpääni. Ehkä olemussanani yltävät yliyksilöllisyyteen ja herättävät itsetutkistelujen vuon myös jossakussa toisessa ihmisessä:

Mies katsoo ikkunaruutuun,

vastaan tuijottaa poika.

Toinen mennyttä tulevaisuutta

ja toinen tulevaa menneisyyttä.

Kesien poika, olkea ja kuparia,

vielä päiviään rakentamassa.

Muiston mies,

hetkissään haikeus.

Heijastus katoaa,

sulaa olemattomuuteen.

Poika kuolee,

hukkuu mieheen.

Hän on yksin

ja täynnä poikaa.

Kuin silloin joskus,

olemisen alkulehdillä.