Tiina Raevaara:
Kärsin parhaillaan romaaninaloituksendeprivaatiosyndroomasta. Haluaisin siis aloittaa romaanin kirjoittamisen, mutten vielä hetkeen pysty, koska on töitä, jotka minun täytyy saattaa loppuun ennen uuden työn aloittamista. Toisaalta syndrooman oireena on ihan positiivinen tulevan ajattelu: vielä kuukausi, niin sitten saa aloittaa. Toukokuun alku kajastaa mielessäni kuin… (En keksi tähän sopivaa vertausta. Lottovoitto? Ikuinen elämä? Itse asiassa romaanin aloittaminen peittoaa kevyesti nuo molemmat.)
Minusta tuntuu kuin en olisi kirjoittanut uutta fiktiota aikoihin. Edellisen romaanini kirjoitin talvella 2005 – 2006, tosin tekstiä hiottiin sen jälkeenkin yli vuosi. Hiomisvaihetta ei voi kuitenkaan kutsua uuden luomiseksi. Muutama romaanin alku on jossain koneella, mutta aika tuntuu ajaneen niistä yli. Esikoisromaanin jälkeen olen toki kirjoittanut novelleja, niistä tuoreimmat valmistuivat kuluneena talvena. Mutta novellit ovat kovin lyhyitä, ja minä haluaisin uppoutua uuteen todellisuuteen vähintään puoleksi vuodeksi.
Romaaninaloituksendeprivaatio on käytännössä sitä, että joudun pitämään itseni henkisessä pakkopaidassa. Henkilöt, kohtaukset, kuvat, tunnelmat ja äänet välähtelevät mielessäni, mutten kirjoita niitä edes muistiin. Näen hyvin värikkäitä, toiminnallisia ja tunnerikkaita unia. Haluaisin kuunnella musiikkia. Hluaisin katsella elokuvia. Haluaisin kävellä kaupungilla tarkkailemassa ihmisiä. Haluaisin lukea kirjoja, jotka sivuavat tulevan romaanin aihetta. Yritän kahlita mieleni vielä kuukaudeksi. Vältän ajattelemasta mitään romaaniin liittyvää, mikä on mahdotonta, sillä tällä hetkellä kaikki tuntuu liittyvän siihen. Lintujen alkanut laulu, sulava lumi, lapsen naamiaispuku, myöhästynyt posti, käynti eläinlääkärissä ja pohjaanpalanut kahvi vaikuttavat porteilta romaanini maailmaan. Mikään ei jää vaille merkitystä tai huomiota.
Kamalaa, mutta kutkuttavaa.