Petri Pietiläinen:
Kaverit puhuivat usein, miten villejä unia he näkivät esimerkiksi kuuluisan liskojen yön kuluessa. Itselläni ei niitä unia ole, mutta sikareiden ja kahvin aiheuttamia öisiä hallusinaatioita en haluaisi lopettaa; ei vaikka ei niitä oikein levollisiksi öiksi uskalla kutsua.
Mielettömät unifantasiat seuraavat juosten toisiaan, ja lyhyiden valveillaolohetkien aikana pitäisi ottaa kynä käteen ja rustata näkyjä paperille, mutta uni voittaa aina; ja aamun kahvisina hetkinä epämääräisten mielikuvien tallentaminen tuntuu typerältä, eivätkä jäljelle jääneet valjut univäläykset vaikuta enää kiintoisilta tarina-aihioilta.
Kävelyllä joutuu joskus samantapaisten tilanteiden eteen. Liike saa päähänkin liikettä. Sietämättömät ajatukset ja ideat vaivaavat. Onneksi silloin voi helpommin kaivaa muistikirjan (sellainenhan on jokaisen kirjoittajan mukana, eikös niin kaikissa oppaissa ja kursseilla painoteta?) taskustaan; ja tuulessa ja tuiskussakin vetää jotain sähellystä paperille. Tosin ei aina niistä merkinnöistäkään mitään iloa ole, koska käsialani on niin surkea, eikä ajatuksen kirkkaus loista paperista enää samalla valovoimalla kuin ollessani liikkeessä.
Liike, etenkin junassa oleminen on minulle hyödyllistä. Kuluvan viikon aikana jouduin matkaamaan Kotkasta Tampereelle ja takas, sitten Varkauteen ja takas. Näiden kahden junamatkan aikana sain ensimmäisen kerran puoleen vuoteen kirjoitettua sitä puuttuvaa viimeistä lukua yhteen tarinaan. Tänään perjantaina printtasin tarinan ja viikonloppua otan sikareita ja kahvia, sitten katson saanko kotona rutistettua sen välttämättömän työn tekstin loppuunsaattamiseksi.
Harmillista tässä uudessa tupakkalaissa on se, ettei enää pysty melkein missään kirjoittamaan, sikaroimaan ja juomaan kahvia samalla aikaan. Olen aivan varma, että tulevaisuudessa kirjallisuudentutkijat valittavat tupakkalain tuhoavaa vaikutusta luovuuteen. Alas tupakkalaki! Ylös luovuus! Banderollit liehumaan ja kansalaistottelemattomuus kunniaan.