Teppo Paulasto:
Facebook on tänään taas täynnä aktivismia. Tänään vastustamme homouden vastustajia. Eilen marssimme Gaddafia vastaan, toissapäivänä ydinvoimaa. Sitä edellisenä päivänä todennäköisesti taistelimme tulevaa oletettua Perus-Suomea vastaan. Kun aamulla näkee Hesarin otsikon, tietää, mistä päivällä puhutaan sosiaalisen median eturintamassa. Avaaz.org kiittää sähköpostiviestissä tuestani Egyptin ja Tunisian kansannousuille. Painoinkin näppäintä ponnekkaasti väistellen virtuaalisia kumiluoteja. Nyt vastustan kirjojen arvonlisäveroa, naps, ja huomaan, että veroa ovat nostamassa Keskusta, Vihreät ja Rkp. Hyvä, että sentään kannattavat muuta postmodernia tekotaidetta.
Syvä huoli täyttää hyväsydämiset ystäväni tämän tästä. Mitenkään vähättelemättä niitä, jotka oikeasti laittavat elämänsä peliin demokratian vuoksi, oma nojatuoliaktivismini tuntuu usein auttamattoman koomiselta. Vaikka sähköinen viestintä on suuri globaali ilmiö, jota tyrannit syystä pelkäävät, on kuin sen nopeus monesti tekisi varsinaisen ajattelun tarpeettomaksi. Pääasia tuntuu olevan se, että ollaan johdonmukaisesti antiamerikkalaisia(jotenkin oudosti Eurooppa ja USA on meillä vastuutettu arabimaiden epädemokraattisuudesta) ja siinä sivussa, itse sitä huomaamatta(tadaa!), usein myös antisemitistejä. Japanin tsunamikatastrofin jälkeen ystäväni levittivät netissä juttua, joka kertoi israelilaisten pelkäävän sushipulaa- kun koko muu maailma otti osaa japanilaisten kärsimyksiin, sohvalta läppäri sylissä.Viime kevään mediailmiöitä oli Gazan “rauhansaattueiden” tukeminen, sekuntiakaan miettimättä, kuka oli informoinut Henning Mankellia, joka ei tunnetusti ollut laivalla, jolla Israelin kommandot ampuivat kimppuunsa hyökänneitä rauhanmiehiä. Tiedän, millä nimityksellä Lenin olisi kunnioittanut Ruotsin sankarikirjailijaa. Jos Matti Pulkkinen vielä kirjoittaisi, hänelläkin saattaisi olla sana sanottavaksi passiivisen vastarinnan turkkilaisesta sovelluksesta.
Näyttää siltä, että eri mieltä oleminen on Suomessa vaarallista. Ja että henkilökohtaiset poliittiset mielipiteet muuttuvat faktoiksi, kun niiden päälle puetaan HS-raadissa istuvan toimittajan tai professorin villaneule. Minkä tähden pitäisi olla niin huolissaan siitä, että kansalaiset saattavat äänestää, ketä sattuvat haluamaan, kenties umpityhmää ehdokasta, joka on ns. piholla asioista? Ikään kuin tässä jähmeässä pohjoisessa demokratiassa asiat voisivat oikeasti muuttua yhdessä yössä niin, että heräisimmekin totalitaarisessa takapajulassa, missä saa kirjoittaa vain isänmaasta, missä sallittua musiikkia on vain hanurilla soitettu Finlandia tahi Tuntemattoman sotilaan resitointi. Pitkiin juniin lastataan kaikki toisinajattelevat vihreät vasemmistolaiset maahanmuuttajahomot – puhumattakaan naisista…
Eikö yhtä hyvin voisi olla tyytyväinen siitä, että kerrankin on jotain, mistä taittaa kunnolla peistä?