Jani Vuolteenaho:
Ensimmäistä päivää New Delhissä. Tämä nurkka Jawaharlal Nehru Universityn kampusalueella on paikka, johon tunnen tulleeni heitetyksi: minä ja tämä maailmankolkka on satunnaisuuksien sanelema yhtälö. Tunne on sanojen tavoittamaton, ei negatiivinen, enemmän kutkuttava. Sitä paitsi itse olen tänne itseni omasta vapaasta halustani järjestänyt. Hotellirotan on astuttava ulos kadulle itseä etsimään.
Lähtiessä Suomessa maalailtiin inhorealistisia piruja seinille, maolaisista ihmissieppareista mahalaukun salamatkustajiin ja elinkauppiaisiiin ja muihin häjyjäkin häijympiin itämaisuuksiin. Matkaeväinä tuli lisäksi pläräiltyä pari tiedeartikkelia, suomenkielistä matkaopasta ja Wikipediaa, mikä on tietysti vähintäänkin puolinoloa. Mutta ah, autoriksan autenttinen pärinä luo jo aivan toisenlaista, todempaa tuntumaa.
Kävelyretkelläni etsin kuumeisesti karttaa jotta pääsisin kartalle. Vaikutelmien etsiminen umpimähkään kuljeksimalla on ajatuksena radikaalin romanttinen, suositeltavaa kuitenkin vasta kulttuurishokin hälvettyä. Luulen, että tarkoitukseton harhailu tässä kaupungissa aiheuttaisi vakava-asteista eksistentiaalista angstia, ainakin ensimmäisenä päivänä. Oma erilaisuus tykyttää nytkin tajunnassa. Kielimuuri ja kulttuurien välinen epäkommunikaatio, siinäpä se, universaalin karttakielen lähteille olisi löydettävä. Vainu kirjakaupasta on heikko ja Intia ei ole pelkkä businessparatiisi vaan yhä satakielinen kehitysmaa, I realise, after all. Luontevantyly tapa vastata typeriin, hankaliin ja käsittämättömiin kysymyksiin keskittymällä tärkeämpiin asioihin on mannaa matkaajalle vieraalla maalla kaukana. Olen sentään tavallinen nothing. Osa paikallisista on päinvastoin ylitsepursuvan avuliaita. En välitä skootterikyydistä, haluan nähdä ja tehdä sen itse.
Käytettyjen kirjojen kaupassa ujonoloinen myyjä rohkaistuu, kävelee luokseni ja suosittelee Freudia. Delhin kartta jo hyppysissäni huvitun ja kohteliaasti kieltäydyn. Opiskelijat ovat täällä päin hyvää englantia puhuvaa wanna be -eliittiä, huomaan ajattelevani ja saan kiinni kyynisen itseni itse teosta. Jatkan egomaanista löytöretkeilyä. Uh, aah, oih ja modernin voihkeen paluu numero uno: Debordin Comments on the Society of the Spectacle tapittaa silmiin, totta maar englanniksi väännettynä! Ilta on vielä nuori!
Hotellihuoneessa televisio uutisoi parlamentin kansanedustajaveijareista iPadeistaan pornoa katsomassa. Paljaasta pinnasta ja teknologiasta spektaakkelia, ja kun käry käy, spektaakkelia spektaakkelin päälle. Näkemäni ensimmäisen päivän perusteella Intia on pölyisten katujen, kulkukoirien, jätemuovista kyhättyjen telttojen, uusrikkaiden ja vilpittömien valonvilkahdusten maa. Jotain samaa on elossa täälläkin, mistä on tutumpaa jatkaa kohti huomista.