Anne Dougan:
Luulisin, että aika moni meistä huokaisee tänään helpotuksesta: Jälleen kerran olemme selvinneet hengissä vuosittain toistuvasta, lähes surrealistisia piirteitä omaavasta kulutushysteria-ajankohdasta. Ehdottaisinkin siis, että oman sitkeytemme hehkuttamisen lomassa uhraisimme muutaman ajatuksen myös niille, jotka eivät ole syystä tai toisesta jaksaneet näytellä rooliaan loppuun asti tässä teatterissa – jota myös elämäksi kutsutaan –, vaan ovat päätyneet valitsemaan Hamletin pohdinnan vaihtoehdoista jälkimmäisen.
Blogin lukijaa saattaa ihmetyttää, että ehdotan pipareiden kera sulateltavaksi niinkin raskasta teemaa kuin itsemurha. En kuitenkaan malta olla käyttämättä hyväkseni ajankohtaa, jolloin useimpien aivot ovat rentoutuneessa tilassa ja näin ollen ehkä valmiit käsittelemään aihetta, joka tabunomaisuutensa, ongelmallisuutensa, vastenmielisyyteensä tai minkä muun tahansa verukkeen varjolla useimmiten olemme taipuvaisia torjumaan.
Itseni itsemurhateemaa pohdiskelemaan johdatteli sattumalta käsiini tarttunut – en siis mitenkään etsiskellyt itsetuhosta kertovaa kirjallisuutta – espanjalaiskirjailija Carlos Janínin uutuusteos Diccionario del suicidio (Itsemurhan sanakirja).
Täytyy myöntää, että ensi alkuun suhtauduin aika skeptisesti moisella nimellä varustettuun kirjaan, sillä kuvittelin sen skandaalihakuisen median tyyliin mässäilevän kuuluisuuksien itsemurhien kustannuksella.
Olin väärässä! Kirja on nerokkaasti koottu hakuteos lähes kaikesta itsemurhaan liittyvästä aineistosta: kirjassa käsitellään yksittäisten itsemurhatapausten — jotka tässä kirjassa rajataan lähinnä meidän kaikkien enemmän tai vähemmän tuntemiemme historian merkkihenkilöiden, omalla sarallaan suurten nimien, itsemurhiin – yhteydessä ja ohella mm. itsemurhaa ihmiskunnan historiassa, sen filosofeissa herättämiä pohdintoja sekä sen käsittelyä ja kuvaamista kirjallisuudessa ja taiteissa yleensäkin.
Lukijalle käy selväksi myös se, kuinka itsemurhiin suhtaudutaan eri kulttuureissa ja uskontokunnissa sekä mitä siitä on säädetty eri maiden laissa eikä kirjassa ole sivuutettu kreikkalaisessa mytologiassakaan esiintyviä lukuisia itsemurhatapauksia.
Kirjaa lukiessani yllätyin, kuinka moni kaikkensa taiteelle antanut kirjailija, runoilija, taidemaalari, näyttelijä, muusikko jne. on lopulta päätynyt riistämään itse henkensä. Yhtä yllättävää itselleni oli itsemurhateeman yleisyys taiteilijoiden tuotannossa sekä se, miten laajalti suuret filosofit ovat itsemurhaa pohtineet. Mutta tarkemmin ajatellen, näin täytyy ollakin, sillä kirjan kirjoittajan sanoja lainatakseni:
”Itsemurha on teemana universaalinen; se koskettaa meitä jokaista ja kuuluu niin olennaisesti ihmisyyteen, että sen voidaan itse asiassa sanoa olevan osana sitä.”
Kirjailija ei kuitenkaan itse ota kantaa itsemurhaan suuntaan tai toiseen, vaan jättää sanakirjassaan teemalla filosofoinnin suurten ajattelijoiden harteille ja tyytyy siteeraamaan heidän sanojaan:
”Syntymäämme emme voi vapaasti valita eikä sen suhteen mielipidettämme kysytä. Sen sijaan voimme päättää koska, milloin ja missä mahdollisesti riistäisimme itse henkemme.”
Sen verran kirjailija kuitenkin paljastaa omaa näkemystään — mies on todennäköisesti joutunut selittelemään sanakirjalleen valitsemaansa teemaa useaankin eri otteeseen –, että kieltää millään muotoa ihannoivansa itsemurhaa, mutta toisaalta hän uskoo sen ilmentävän yksilön vapautta ylimmällä mahdollisella asteella.
Valtaosalle ihmisistä tuon vapauden ilmauksen käytäntöön pano on kuitenkin kauhistus; lukuun ottamatta ehkä itsemurhan erikoistapausta, eutanasiaa. Suomenkielisen itsemurha-sanan etymologiaa sen kummemmin tuntematta sanoisin itse sanankin olevan jo paljonpuhuva: oman hengen riistämistä nimitetään murhaksi eikä esim. tapoksi tai kuolemantuottamukseksi, jotka lain mukaan ovat murhaa lievempiä rikoksia.
Myös sanassa eutanasia (armomurha), on kyseenalainen kaiku; lupa oman elämän päättämiseen on muiden armeliaisuuden varassa, joten emme voi senkään kohdalla varsinaisesti puhua yksilön vapaudesta päättää omasta elämästään.
Itsemurhateema on kieltämättä hankala sulateltava enkä asian näin ollen pidä Albert Camus´n määritelmää (”Itsemurha on perustavanlaatuinen ja samalla ainoa filosofinen ongelma, jota ihmiskunta ei ole, olemassaolomme mielettömyyden tiedostamisestaan huolimatta, kyennyt ratkaisemaan”) itsemurhasta kovinkaan väärään osuneena.
Itsemurhan sanakirjan tekijä kuvaa itsemurhan problemaattisuutta kirjansa esipuheessa seuraavasti:
”Itsemurha kuvastaa yhdelle suurinta mahdollista pelkuruutta, toinen ei taas osaa kuvitella enemmän rohkeutta vaativaa tekoa ja kirjoittaa itsemurhalle ylistyspuheen. Mutta on niitäkin, jotka eivät edes rohkene lausua ääneen sanaa itsemurha, sillä pelkäävät näin menetellessään saastuttavansa kielensä.”
Itse toistan mielessäni seuraavia kysymyksiä yhä uudelleen ja uudelleen: Miksi meidän on niin vaikeata hyväksyä – edes periaatteellisella tasolla – että päätös oman elämän jatkamisesta tai jatkamatta jättämisestä tulisi kuulua vapaan yksilön perusoikeuksiin? Tai miksi niin kovin harva meistä olisi valmis suoralta kädeltä allekirjoittamaan Jean-Jacques Rousseaun sanat:
”Kun yksilön elämä on pahasta hänelle itselleen eikä se ole enää hyväksi kenellekään, siitä vapautuminen on sallittua.”
Yksi selitysmalli löytyy varmasti siitä, että elämälle on annettu näennäinen itseisarvo (jätän lukijan itsensä pääteltäväksi, miksi sanon näennäinen), jota kenenkään ei tulisi kyseenalaistaa. Em. johtaa kuitenkin vielä perustavanlaatuisempaan kysymykseen: miksi pidämme varauksetta elämää niin suuressa arvossa? Siis silloinkin, kun siihen ei mahdu yhtään kärsimyksestä vapaata hetkeä.
Janínin Itsemurhan sanakirja ei puhtaasti tietokirjaluonteisena edes pyri tarjoamaan valmiita vastauksia em. kaltaisiin pohdintoihin. Mutta kuten on laita muidenkin ihmisyyteen liittyvien ongelmallisten teemojen suhteen, niiden käsittely on huomattavasti hedelmällisempää tietojen kuin ennakkoluulojen pohjalta.
Ja tietoa aiheesta kirja totisesti sisältää: sen runsaat 950 hakusanaa pitävät huolen siitä, että aihe tulee käsiteltyä lähes jokaiselta mahdolliselta kantilta. Valitettavaa on kuitenkin se, että ainakaan toistaiseksi Janínin espanjankielistä kirjaa ei ole käännetty muille kielille. Espanjaa osaavat Särön lukijat voivat halutessaan käydä tutustumassa Itsemurhan sanakirjaan sen kustantajan, Laetoli-kustantamon kotisivuilla (libro n° 11).
Elämäntäyteistä vuotta 2010 kaikille!
Itsemurhasta on tehty sanakirja
Luulisin, että aika moni meistä huokaisee tänään helpotuksesta: Jälleen kerran olemme selvinneet hengissä vuosittain toistuvasta, lähes surrealistisia piirteitä omaavasta kulutushysteria-ajankohdasta. Ehdottaisinkin siis, että oman sitkeytemme hehkuttamisen lomassa uhraisimme muutaman ajatuksen myös niille, jotka eivät ole syystä tai toisesta jaksaneet näytellä rooliaan loppuun asti tässä teatterissa — jota myös elämäksi kutsutaan —, vaan ovat päätyneet valitsemaan Hamletin pohdinnan vaihtoehdoista jälkimmäisen.
Blogin lukijaa saattaa ihmetyttää, että ehdotan pipareiden kera sulateltavaksi niinkin raskasta teemaa kuin itsemurha. En kuitenkaan malta olla käyttämättä hyväkseni ajankohtaa, jolloin useimpien aivot ovat rentoutuneessa tilassa ja näin ollen ehkä valmiit käsittelemään aihetta, joka tabunomaisuutensa, ongelmallisuutensa, vastenmielisyyteensä tai minkä muun tahansa verukkeen varjolla useimmiten olemme taipuvaisia torjumaan.
Itseni itsemurhateemaa pohdiskelemaan johdatteli sattumalta käsiini tarttunut — en siis mitenkään etsiskellyt itsetuhosta kertovaa kirjallisuutta —espanjalaiskirjailija Carlos Janínin uutuusteos Diccionario del suicidio (Itsemurhan sanakirja).
Täytyy myöntää, että ensi alkuun suhtauduin aika skeptisesti moisella nimellä varustettuun kirjaan, sillä kuvittelin sen skandaalihakuisen median tyyliin mässäilevän kuuluisuuksien itsemurhien kustannuksella.
Olin väärässä! Kirja on nerokkaasti koottu hakuteos lähes kaikesta itsemurhaan liittyvästä aineistosta: kirjassa käsitellään yksittäisten itsemurhatapausten — jotka tässä kirjassa rajataan lähinnä meidän kaikkien enemmän tai vähemmän tuntemiemme historian merkkihenkilöiden, omalla sarallaan suurten nimien, itsemurhiin — yhteydessä ja ohella mm. itsemurhaa ihmiskunnan historiassa, sen filosofeissa herättämiä pohdintoja sekä sen käsittelyä ja kuvaamista kirjallisuudessa ja taiteissa yleensäkin.
Lukijalle käy selväksi myös se, kuinka itsemurhiin suhtaudutaan eri kulttuureissa ja uskontokunnissa sekä mitä siitä on säädetty eri maiden laissa eikä kirjassa ole sivuutettu kreikkalaisessa mytologiassakaan esiintyviä lukuisia itsemurhatapauksia.
Kirjaa lukiessani yllätyin, kuinka moni kaikkensa taiteelle antanut kirjailija, runoilija, taidemaalari, näyttelijä, muusikko jne. on lopulta päätynyt riistämään itse henkensä. Yhtä yllättävää itselleni oli itsemurhateeman yleisyys taiteilijoiden tuotannossa sekä se, miten laajalti suuret filosofit ovat itsemurhaa pohtineet. Mutta tarkemmin ajatellen, näin täytyy ollakin, sillä kirjan kirjoittajan sanoja lainatakseni:
”Itsemurha on teemana universaalinen; se koskettaa meitä jokaista ja kuuluu niin olennaisesti ihmisyyteen, että sen voidaan itse asiassa sanoa olevan osana sitä.”
Kirjailija ei kuitenkaan itse ota kantaa itsemurhaan suuntaan tai toiseen, vaan jättää sanakirjassaan teemalla filosofoinnin suurten ajattelijoiden harteille ja tyytyy siteeraamaan heidän sanojaan:
”Syntymäämme emme voi vapaasti valita eikä sen suhteen mielipidettämme kysytä. Sen sijaan voimme päättää koska, milloin ja missä mahdollisesti riistäisimme itse henkemme.”
Sen verran kirjailija kuitenkin paljastaa omaa näkemystään — mies on todennäköisesti joutunut selittelemään sanakirjalleen valitsemaansa teemaa useaankin eri otteeseen –, että kieltää millään muotoa ihannoivansa itsemurhaa, mutta toisaalta hän uskoo sen ilmentävän yksilön vapautta ylimmällä mahdollisella asteella.
Valtaosalle ihmisistä tuon vapauden ilmauksen käytäntöön pano on kuitenkin kauhistus; lukuun ottamatta ehkä itsemurhan erikoistapausta, eutanasiaa. Suomenkielisen itsemurha-sanan etymologiaa sen kummemmin tuntematta sanoisin itse sanankin olevan jo paljonpuhuva: oman hengen riistämistä nimitetään murhaksi eikä esim. tapoksi tai kuolemantuottamukseksi, jotka lain mukaan ovat murhaa lievempiä rikoksia.
Myös sanassa eutanasia (armomurha), on kyseenalainen kaiku; lupa oman elämän päättämiseen on muiden armeliaisuuden varassa, joten emme voi senkään kohdalla varsinaisesti puhua yksilön vapaudesta päättää omasta elämästään.
Itsemurhateema on kieltämättä hankala sulateltava enkä asian näin ollen pidä Albert Camus´n määritelmää (”Itsemurha on perustavanlaatuinen ja samalla ainoa filosofinen ongelma, jota ihmiskunta ei ole, olemassaolomme mielettömyyden tiedostamisestaan huolimatta, kyennyt ratkaisemaan”) itsemurhasta kovinkaan väärään osuneena.
Itsemurhan sanakirjan tekijä kuvaa itsemurhan problemaattisuutta kirjansa esipuheessa seuraavasti:
”Itsemurha kuvastaa yhdelle suurinta mahdollista pelkuruutta, toinen ei taas osaa kuvitella enemmän rohkeutta vaativaa tekoa ja kirjoittaa itsemurhalle ylistyspuheen. Mutta on niitäkin, jotka eivät edes rohkene lausua ääneen sanaa itsemurha, sillä pelkäävät näin menetellessään saastuttavansa kielensä.”
Itse toistan mielessäni seuraavia kysymyksiä yhä uudelleen ja uudelleen: Miksi meidän on niin vaikeata hyväksyä — edes periaatteellisella tasolla — että päätös oman elämän jatkamisesta tai jatkamatta jättämisestä tulisi kuulua vapaan yksilön perusoikeuksiin? Tai miksi niin kovin harva meistä olisi valmis suoralta kädeltä allekirjoittamaan Jean-Jacques Rousseaun sanat:
”Kun yksilön elämä on pahasta hänelle itselleen eikä se ole enää hyväksi kenellekään, siitä vapautuminen on sallittua.”
Yksi selitysmalli löytyy varmasti siitä, että elämälle on annettu näennäinen itseisarvo (jätän lukijan itsensä pääteltäväksi, miksi sanon näennäinen), jota kenenkään ei tulisi kyseenalaistaa. Em. johtaa kuitenkin vielä perustavanlaatuisempaan kysymykseen: miksi pidämme varauksetta elämää niin suuressa arvossa? Siis silloinkin, kun siihen ei mahdu yhtään kärsimyksestä vapaata hetkeä.
Janínin Itsemurhan sanakirja ei puhtaasti tietokirjaluonteisena edes pyri tarjoamaan valmiita vastauksia em. kaltaisiin pohdintoihin. Mutta kuten on laita muidenkin ihmisyyteen liittyvien ongelmallisten teemojen suhteen, niiden käsittely on huomattavasti hedelmällisempää tietojen kuin ennakkoluulojen pohjalta.
Ja tietoa aiheesta kirja totisesti sisältää: sen runsaat 950 hakusanaa pitävät huolen siitä, että aihe tulee käsiteltyä lähes jokaiselta mahdolliselta kantilta. Valitettavaa on kuitenkin se, että ainakaan toistaiseksi Janínin espanjankielistä kirjaa ei ole käännetty muille kielille. Espanjaa osaavat Särön lukijat voivat halutessaan käydä tutustumassa Itsemurhan sanakirjaan sen kustantajan, Laetoli- kustantamon kotisivuilla (http://www.laetoli.net/col_labiertos.htm, libro n° 11).
Elämäntäyteistä vuotta 2010 kaikille!