Lyhytnovellit, novelletit, ovat oma erikoislajinsa. Nämä ”kämmenen kokoiset tarinat”, joiden mestareita esimerkiksi Kawabata ja Örkény olivat, ovat niukkuudessaan ja askeettisuudessaan vaativia. Ne eivät anna anteeksi ylimääräistä ajatusta tai virkettä, eivät edes sanaa. Toistolle ne ovat erityisen herkkiä.
Anna-Maija Ylimaulan vastikään ilmestynyt novellikokoelma Fausta koostuu paristakymmenestä hyvin lyhyestä ja yhdestä pidemmästä novellista. Kertomukset sijoittuvat Oulusta Pariisiin, Roomasta Manhattanille, ja yhtä vaihtelevat ovat myös tarinoiden tapahtumat ja henkilötkin. Arkiset tilanteet johtavat yhtäkkiä johonkin katastrofiin, josta sitten toivutaan yleensä yhteisvoimin. Pienissä novelleteissa ei kovin syviä henkilökuvia pääse syntymään, mutta herkullisia tyyppejä Ylimaula hahmottelee. Jää tunne, että heistä haluaisi tietää enemmänkin, kuulla heidän vaiheistaan lisää ehkä jossain toisessakin yhteydessä. Kokoelmaan mahtuu monia upean dramaattisia siveltimen vetoja.
Faustan ongelmaksi nousee kuitenkin viimeistelemättömyys, johon olisi luullut jo kustannustoimittajan puuttuvan. Tarinat alkavat kyllä napakasti ja mielenkiintoisesti, mutta sitten Ylimaula ryhtyy raportoimaan: tulos tuo kiusallisesti mieleen muistiinpanot tai luonnokset, tarinan aihiot. Tai pätkät iltapäivälehtien uutisista, tarkkoine numerotietoineen kaikkineen. Ehkä tuo on se kirjailijan ääni. Mutta nyt se ei kanna, se ei soi.
Toistokin häiritsee paikoitellen: synonyymit tuntuvat olleen kateissa. Italiankielisten lainojen kirjoitusasu olisi myös ollut syytä tarkistuttaa. Lisäksi viimeistelemättömyys näkyy eräiden novellien lopussa. Kun lopun kirjoittaa aivan auki, viedään lukijalta pohtimisen ja oivaltamisen ilo. Parin viimeisen lauseen poistaminen olisi saattanut joissakin kohti olla paikallaan.
Harmillista: hiukan hiomalla näistä tarinoista olisi syntynyt pieniä timantteja.
Kriitikkona toimi Erakko