Matti Itkonen (teksti ja kuvat):
Sanan voima
Entisaikoina kaikille ei suotu tilaisuutta matkustaa. Ei silloin ollut myöskään kovin viljalti tarjolla valokuvia vierailta mailta. Ei puhuttu verkkotodellisuudesta eikä televisiomatkailusta. Sanan voima oli se seikka, joka avasi ovia uusiin maailmoihin ja todellisuuksiin. Voisi ehkä puhua jopa kerrotun kielikodin avartamasta olemassaolosta.
Matkakirjat olivatkin sanataiteen valioyksilöitä. Tosin niiden erinomaisuus oli sidoksissa eritoten kunkin kirjoittajan tapaan havainnoida kohdettaan. Sakari Pälsi oli kansatieteilijä myös matkakuvauksissaan. Se ei ole otollisin lähtökohta etenkään kaupunkiesseiden kirjoittamiseen. Tarvitaan kykyä tutkistella maisemaa esteettisesti, kenties runollisestikin. Tuonkaltaiseen taituruuteen ylsivät ainakin V. A. Koskenniemi, Olavi Paavolainen, Tyyni Tuulio ja Kersti Bergroth.
Nykyaika ei sanan mahtia erityisesti arvosta. Eri sanomalehtien ja matkalehtien luonnehdinnoissa keskeisin elementti on valokuva. Teksti vaikuttaa usein vain jonkinlaiselta
välttämättömältä tai ylimääräiseltä lisältä. Tilanne on harmillinen lukijan kannalta, koska monesti myös kirjoituksen sisältö on outo. Tuntuu kuin olisi pakko esitellä jotakin hätkähdyttävää. Elämä eri puolineen ilmenee korosteisen rumissa sävyissä. Tavanomaisuus näyttää karteltavalta seikalta.
Kaikkein epärunollisimmillaan todellisuus esittäytyy television matkaohjelmissa. Ei riitä, että kulkua on ohjailemassa maineikas ruokaihminen tai rahvaanomainen toimittaja. Helsinkiläinen puherytmi ja puhetapa vain lisäävät epäedullisuuden vaikutelmaa entisestään. Samanlainen ongelma yhdistyy niin ikään ruokaohjelmiin sekä urheiluselostuksiin. Suomessa on muitakin alueita kuin pääkaupungin ympäristö. Myös entisyyden ja historian tuntemuksesta olisi hyötyä. Se kielisi sivistyneisyydestä.
Mallina sanan mahdista toimikoot Koskennimen ensimmäiset pohdinnat teoksesta Suvipäiviä Hellaassa vuodelta 1927 (s. 9):
Kuin unessa on matka kulunut, kuin unessa, vaikka valvovin silmin, halki Pannonian, Moesian, Macedonian ja Thessalian – tai nykyiskielellä puhuen Unkarin, Jugoslavian ja Salonikin seudun kautta – kirkkaina paahteisina päivinä ja kirkkaina kuutamoisina öinä, samoja, teitä, vaikka niin erilaisin kulkuneuvoin kuin muinoinkinbarbaarit saapuivat antiikin kaikkein pyhimpään.
Kevään ja suven Zürich
Paikka ja maisema ovat samat, mutta olemisilmapiirit poikkeavat toisistaan. On noustava riittävän korkealle, jotta katse yltäisi sekä olevaan että olemattomaan. Täytyy silmätä näkyvään ja näkymättömään, että erilaisten asiantilojen puntarointeihin olisi mahdollista saada riittävästi syvämietteisyyttä. Myös tieto sijainnin olemuksellisuudesta on olennainen, ellei peräti välttämätön.
Tätä nykyä matkakuvauksissa on miltei poikkeuksetta esitelty todellinen tai aito kohde. Esiin nostetut asiat ovat silloin olleet ajan hengen mukaisesti joitakin äimistyttäviä erikoisuuksia. Miksipä en siis minäkin nyt paljastaisi, millainen on jäljittelemätön kulttuurimatkailijan Zürich. Samalla on tähdennettävä sitä seikkaa, että kyse ei ole vain minun mielipiteestäni vaan yleispätevästä totuudesta. Kuka antamiani ohjeita tinkimättä noudattaa, hän on löytävä älymystön todellisen Zürichin.
Sekä kevään että suven Zürichin varsinaiseen olemukseen ulottumiseen sopii sama menettelytapa. Tutkistelukulku on ehdottomasti aloitettava päärautatieasemalta. Sen avarassa odotushallissa on ruokaseikkailullisuuden tyyssija: ravintola Nordsee. Lohifileestä, riisistä ja vihanneksista rakentuu maittava kokonaisuus. Annos täydellistyy, kun se tilataan kastikkeettomana. Juomaksi sopii joko vesi tai kevytkola. Sämpylääkään ei sovi unohtaa.
Konstailemattomuus merkitsee aidon älymystön ruokataidetta. Viini ja olut päihdyttävät. Ne ovat siis ruokajuomina melkoisen mitättömiä. Tämä vääjäämätön totuus yhdistyy niin ikään samppanjaan. Asia tiedoksi Essi Avellanillekin, joka on ensimmäisenä suomalaisena suorittanut Master of Wine -tutkinnon. Eli tässä kohdassa maineikas samppanjatuntijamme taitaa olla väärässä.
Aterioinnin jälkeen kannattaa mennä rautatieaseman eteen ja nousta raitiotievaunuun numero kymmenen. Se kuljettaa matkaajan halki tyylikkään kaupunkimiljöön yliopistojen äärelle. Matkaoppaat eivät mainitse mitään Zürichin kauniista kampusalueesta. Sekä yliopisto että teknillinen korkeakoulu sijaitsevat vieretyksin. Rakennusten sisätilat hiljentävät arvokkuudellaan. Pihat puistoineen henkivät runollisuutta ja syvällisyyttä. Kaikkialla vallitsee sopusointuisuus. Tai ainakin siltä vierailijasta tuntuu.
On asettauduttava niin, että opinahjot jäävät selän taakse ja silmien eteen levittäytyy mykistävä kaupunkinäkymä. Aiemmin mainittu tieto sijainnin tärkeydestä on hyvin keskeinen. On kuin olisi sijoittautunut sivistyksen ja tieteen syliin, sen historiallisuutta tulvillaan olevaan otteeseen. Keväällä kaupungin yllä on katoavan talven ja saapuvan kevään utu: vielä tulemistaan tekevän suven huntu. Puiden oksat muistuttavat käyristyneitä sormia, joihin vasta kesän vehmaus puhaltaa lehtevän elämän. Keväinen Zürich on vartoamisen kaupunki.
Suvinen Zürich taas tarkoittaa olemisen kaupunkia. Silloin ei odoteta. Silloin ollaan, viipyillään maailmassa. Suven vihreys on kypsyyttä, eksistenssitäyteläisyyttä. Sen Zürichin toivoisi jokaisen kulttuurimatkailijan näkevän.
Liikunnan lumo
Mitä tahansa näennäisasiantuntijat sanovatkin, hotelliksi valittakoon Marriott Courtyard Zurich North. Kansainvälisiä ketjuhotelleja ei muutenkaan pidä vältellä, koska ne ovat erinomaisen tasokkaita majapaikkoja.
Hivenen ylellisyyttä oleskeluunsa saa valitsemalla superior-tasoisen huoneen. Kerrassaan mainio seikka on huoneessa oleva pieni jääkaappi. Sinne pystyy kukin mielensä mukaan ostamaan iltapalaksi vaikkapa hedelmiä.
Aamiainen on alkavan päivän kohokohta. Sveitsiläiset leivät ovat herkullisia. Tummakaan leipä ei ole imellettyä. Kurkku, tomaatti, paprika ja kesäkurpitsa loihtivat aterioijan eteen senkaltaisen esteettisyysvoileivän, että sen pelkkä näkeminenkin ilahduttaa. Värikylläinen näköhavainto herättää myös pohdiskelut kauneuden idean ja gastronomian välisestä yhteydestä. Sillä tavoin rakentuu filosofinen aamiainen, jonka viimeistelee tuoreen greippimehun kirpeys. Ihminen on yltänyt aistisen maailmasuhteen ytimeen.
Kun mielen täyttää liikunnan lumo, aivan hotellin vierestä löytyy kuntoilukeskus Nord Fit Oerlikon. Aikakaudet luovat omat liikkumisihanteensa. 1970-luvulla intoiltiin jytäjumpan puolesta. Nykyisin lukuisat ryhmäliikuntalajit ovat hyvin suosittuja. Englannin kieli on syrjäyttänyt suomen kielen lajien nimissä. 1970-luvulla rohjettiin puhua kuntoufoista. Tätä nykyä ilmeisen oikeaoppinen termi on frisbee. Liitokiekko olisi paljon kauniimpi sana.
Kuntosalissa onnistuu ajattomuusharjoituksen tekeminen. Osa laitteista on peräisin 1980-luvulta, mutta silti ne toimivat ajattomasti. Harjoiteltaessa kohoaa mieleen muistikuvia 30 vuoden takaa. On kuin kuntoilisi kahdessa eri aikatasossa: sinä nuorukaisena, joka joskus oli, ja tänä miehenä, joka on nyt. Tunne on hämmästyttävä. Sitä ei ole esiintynyt milloinkaan aiemmin. Se johdattelee itsetutkisteluihin, jotka tekevät harjoittelutuokioista riemukkaita.
Täytyy siis olla kyse filosofisesta kuntoilukeskuksesta. Kutsuisin sitä myös eksistentiaaliseksi aikaelämyskeskukseksi. Sinne on vielä palattava.
Alussa voi sijaita loppu. Ja loppu voi merkitä alkua. Joskus olemiskehä kiertyy spiraaliksi. Silloin kokija palaa uuteen alkuun. Päättyköön tämäkin Zürich-matka siis Koskenniemen sanoihin, jotka on julkaistu teoksessa Symphonia Europaea A.D. 1931 (s. 201):
Meren turvalliseen, uuvuttavaan, ikuiseen lauluun hukkuvat vähitellen myöskin sen ylpeän, traagillisen, tuskaisen, sekasortoisen sinfonian sävelet, jotka kaikuna vaikutelmista Euroopan mantereelta seuraavat kotiinpalaavaa hänen lähestyessään tuttuja graniittisia rantoja.