Maija Väisänen:
Poikani on ensimmäisellä luokalla ja opettelee lukemaan. Tai oikeastaan hän jo osaa lukea. Koulussa pitää opetella kirjoittamaan kirjaimia ja tavaamaan sanoja. Poika vaan on sitä mieltä, ettei tarvitse. Miksi pitää harjoitella t-kirjainta, kaikkihan sen osaa!
Itse rakastuin sanoihin jo kuusivuotiaana. Vuotta nuorempi sisareni oppi ensin lukemaan, ja se otti päähän. Katsoin kirjaa, kirjaimia ja sanoja niin kauan, kunnes ymmärsin, mitä ne tarkoittavat. Ja opin lukemaan! Pikkukakkosessa tuli tuolloin Lasse Pöystin iltasatuja. Niitä kuuntelin ja kirjoitin pieneen kirjaan omia satuja kettukeikurasta ja siilistä.
Niin tekee ekaluokkalaisenikin: Äiti, lue tämä kirja. Ja hän ojentaa epämääräisen muotoisen kasan lappuja, jotka on niitannut yhteen ja joihin on harakanvarpain kirjoittanut sadun.
Sanat. Ne ovat meille kaikille samat. Tänä viikonloppuna on taas Helsingissä kirjamessut, ja siellä on miljoonia sanoja. Isoja sanoja. Pieniä sanoja. Kaikissa kirjoissa on samoja sanoja. Samoja sanoja eri järjestyksessä.
Kieliopillisesti sanat jakaantuvat morfeemeihin ja siitä edelleen foneemeihin, äänteisiin. Näitä äänteitä lapsi toistaa ja toistaa, kunnes äänteistä tulee sana, sanoista lause. Ja lopulta tulet ymmärretyksi. Tai sitten et.
Kuka vastaanottaa sanat?
Tähän blogiin saa kirjoittaa, sanoista ja kirjoittamisesta. Minä kirjoitan sanoja. Sanat kirjoittavat minua. Minun sanani tulevat sinuun. Kuka sanoittaa kenet.
Laulutunnilla opin laulamaan puhtaasti A:n. Sielläkin piti aloittaa alusta. Kirjain kirjaimelta. Kuin opettelisi lukemaan. Ja kun se A sitten tulee kauniisti ulos, voi sitä riemua.
Ja voi sitä pienten riemua, kun osaavat yhdistää kirjaimet oikein peräjälkeen, ja heille aukeaa sanojen maailma, kirjojen maailma. Miljoonien sanojen maailma. Mitkä ovat niistä tärkeimmät?