Arto Vaahtokari:
On olemassa eräs kirjallisuuden laji, josta ei kulttuurijulkaisuissa yleensä paljoa puhuta, vaikka tähän lajiin kuuluvia kirjoja ilmestyy runsaasti. Esimerkiksi 1970-luvulla näitä kirjoja oli noin kuudesosa kaikista suomalaisista kaunokirjallisista teoksista! Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia (1981) kuvailee kuitenkin 70-luvun kirjallisuutta pääasiassa poliittisen proosan lähtölaukauksena, mutta jättää nyt kyseessä olevan lajin maininnatta. Kyseessä on sotakirjallisuus.
Yrjö Hosiaisluoma sentään ottaa sotakirjallisuuden hakusanaksi Kirjallisuuden sanakirjassa (2003). Sen määritelmä on järkeenkäypä: ”sotaa käsittelevä fiktiivinen tai dokumentaarinen kirjallisuus, jota edustavat esim. sotaromaani, sotapäiväkirja ja sotamuistelmat”.
Katsaus viime vuoden julkaisuluetteloihin vahvistaa, että sotagenre voi hyvin. Perinteisten kaukopartiokertomusten lisäksi vuonna 2010 julkaistiin mm. Taavetti Heikkisen Rintaman poliisi (Ajatus), joka koostuu jatkosodassa Itä-Karjalassa toimineen valvontaupseerin päiväkirjoista. Mielenkiintoisen näkökulman tarjoaa myös John Lagerbohmin, Jenni Kirveen ja Olli Kleemolan Me puolustimme elämää (Otava), joka on puoliksi valokuvateos naisista Suomen vuoden 1939–44 sodissa. Vielä kannattaa mainita Ilja Moštšanskin Kannaksen suurhyökkäys 1944 venäläisin silmin (Helsinki-kirjat), jossa puheenvuoron saa neuvostoarmeija.
Edellä mainitut nk. kaukopartioromaanit, joiden tyylipuhdas edustaja on Esa Anttala, tarjoavat paitsi seikkailua eli siis viihdettä, todennäköisesti myös terapeuttista materiaalia sodan hävinneelle, mutta itsenäisyyden säilyttäneelle kansakunnalle. Lienee selvää, että surutyötä on täytynytkin tehdä. Rintaman poliisi tuo hyvin selvästi esiin, miten jatkosodasta odotettiin lyhyttä ja voitokasta, mutta sota osoittautuikin pitkäksi ja tappiolliseksi. Heikkisen päiväkirjat käyvät sodan pitkittyessä yhä pessimistisemmiksi. Niissä aletaan toivoa sodan loppumista, ja päiväkirjakuvauksiin ilmestyy esimerkiksi Syvärin liejuiset olot ja rankkasateet ja toivottomuus.
Me puolustimme elämää liikkuu perinteisemmän sotakirjallisuuden alueella siinä mielessä, että siinä on tilaa sankaruudelle. Sankareina ovat tällä kertaa naiset, erityisesti sotatehtävissä olleet lotat. Voisi hyvin kuvailla kirjan tekstiä isänmaalliseksi ja kuvitusta aavistuksen verran sotaa romantisoivaksi, vaikka kirjaan sisältyy myös järkyttävää kuvamateriaalia. Tällainen teos kuuluu melko varmasti kansalliseen surutyöhön, joka toisaalta on aivan oikeutettua ja tarpeellista.
Neuvostonäkökulmasta on kyse Moštšanskin teoksessa. Sen luokittelisin sotahistorialliseksi teokseksi, jossa on paljon sotateknisiä yksityiskohtia ja armeijoiden operatiivisia kuvauksia. Teoksen kuvamateriaali on kuitenkin mielenkiintoista. Lisäksi kirjaan on lisätty kaksi paikannimiluetteloa: Ensimmäinen on luettelo sodan jälkeen Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden suomenkielisten nimien venäläistetyistä vastineista – tai oikeastaan pitäisi kai puhua ”neuvostoliittolaistetuista” nimistä, sillä monet uusista paikannimistä ovat aatteellisesti motivoituja. Toinenkin luettelo on, nimittäin Suomen valloittaman Itä-Karjalan suomalaistetut nimet. Tämäkin lista on mielenkiintoinen ja heijastaa osin poliittista tarkoituksenmukaisuutta.
Kannattaa huomata, että sotakirjallisuutta on julkaistu antiikista alkaen: Ilias ja Odysseiakin rakentuu sodan ympärille. Tuntemattoman sotilaan lisäksi sotakirjana voi pitää myös esimerkiksi yhtä suomalaisen kirjallisuuden kulmakiveä, Vänrikki Stoolin tarinoita, joka kertoo Suomen sodasta (1808-09). Nykypäivän sotakirjallisuutemme ei siis ole suomalainen eikä vain sodanjälkeiseen aikaan kuuluva ilmiö. Ja eikös ole jo keksitty uudenlaisia sotia, ainakin tuo terrorismin vastainen sota, josta on varmasti kirjoitettu kirjoja. Tieteisfiktioonkin kuuluu myös tulevaisuudessa tapahtuvia sotakuvauksia.
Mielenkiintoista olisi joka tapauksessa lähilukea jokin tuore kaukopartioromaani. Millainen juonirakenne siinä on? Millaisissa rooleissa kirjan hahmot toimivat? Mikä on kirjan mieskuva? Tässä joukko kysymyksiä, joihin haluan palata.