Veera Antsalo:
Huomasin sen vähän aikaa sitten omasta lähes kiukkuisesta äänensävystäni: ”No mitä? (nyt taas!)” Kumppani kysyi ruokaa laittaessaan jotain, jotain sellaista kuin että missä se suola on. Olin tietokoneellani, työpöydän ääressä, parin metrin päässä. Yritin keskittyä kirjoittamiseen. Me asumme yksiössä, eikä minulla ole työhuonetta (eikä olisi varaakaan sellaiseen).
Missä ja milloin kirjoittajat kokoavat tarpeelliset sanat ja laittavat ne oikeaan järjestykseen? Luulen, että useimmilla kaltaisistani on työhuone päässään, kuten minulla; hyvin suljettu, ääni- ja häiriöeristetty oma tila täynnä laatikostoja ja hyllyjä. Hyllyt ja laatikot ovat täynnä neuloja, lankaa, ruuveja, nauloja, laudanpätkiä, rautalankaa, kyniä, vietereitä, vaahtomuovia, keinoihoa, lasisilmiä, siveltimiä, hakaneuloja, koirankynsiä, sulkia, jouhia, nappeja, pahvinpaloja, led-valoja ja liimaa, ja näistä, ja monista muista tarpeista kyhäiltyjä enemmän ja vähemmän keskeneräisiä tyyppejä ja miljöitä. Eikä vain tyyppejä ja miljöitä. Jossakin laatikossa voi olla pelkkää sinistä, toisessa hattupäinen mies, jonka eilinen päivä on vähän keskeneräinen, huomisesta ei tietoakaan. Pöydällä on levällään keskeneräinen rakkauskohtaus, ja kirjoittajan on vaikea päättää, haluaako hän valmistaa sen pelkistä toisiinsa kietoutuneista raajoista vai katoavasta silmänräpäyksestä.
Päässä olevan työhuoneen – ja siten koko kirjoittajan pään – olisi kuitenkin hyvä sijaita jossain, missä ruokaa valmistavat kumppanit ja muut lajitoverit eivät pääse koputtelemaan sen oveen, sillä ovi on huoneen heikko kohta.