Jasper Kaarna:
Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarja ei näytä nousseen Suomessa samanlaiseksi koko kansan sensaatioksi kuin muissa Pohjoismaissa. Pokkarihyllyihin ja ketjukirjakauppojen auloihin kännökset ovat toki tiensä löytäneet, ja ainakin Helsingin kirjamessuilla uusin suomennos oli näkyvästi esillä. Huomiokilpailussa Knausgård on kuitenkin jäänyt armotta kotimaisten bestsellereiden ja kirjasyksyn uutuuselämysten varjoon.
Kirjablogeissa tapaus on toki noteerattu. Esimerkiksi Tommi Melender on käsitellyt Knausgårdia Antiaikalainen-blogissaan (1 & 2) saaden myös kommenttilootaansa lukemisen arvoisia huomioita ja lukukokemuksia.
Oikeastaan sitä kautta kiinnostuin itse Knausgårdista. Ensimmäisellä yrittämällä en ensimmäisessä osassa pitkälle päässyt. Koska aloin lukea muutamaa muuta kirjaa samaan aikaan, kirjaston laina-aika päättyi sadan sivun kohdalla. Yllykkeen yrittää uudestaan sain niinkin kultturellissa ympäristössä kuin Hulluilla Päivillä, missä ensimmäisen osan pokkaripainosta myytiin muutamalla eurolla.
Tunsin pääseväni valtavan runsaaseen, assosioivaan ja polveilevaan tekstimassaan ensimmäistä kertaa sisään kohdassa, jossa Knausgård ruotii musiikillisia erimielisyyksistään bändikaverinsa Jan Vidarin kanssa. Jan Vidar arvostaa musiikissa teknisyyttä ja taituruutta. Knausgårdin mielestä tärkeintä on rehellisyys, voima ja läsnäolo.
Ammattimuusikkoa Knausgårdista – tässä tapauksessa sekä kirjailijasta että kertojasta – ei tullut. Hän näyttäisi kuitenkin soveltaneen teini-ikänsä musiikillisia prioriteetteja kirjallisuuteen. Nimenomaan rehellisyyden ja vahvan läsnäolon tavoittelu näyttäisi olevan Taisteluni-sarjan vahva selkäydin.
Niin on syntynyt harvinaisen voimakasta tekstiä. Ensimmäisen kirjan puolivälissä olin ehtinyt merkitä ylös kolme hetkeä, joissa läsnäolon määrä nousi uusiin sfääreihin:
- Kuvaus uudenvuoden biletyksestä lukioiässä. Kaljakasseja kanniskellaan kilometritolkulla lumipyryssä, piilotellaan vastaantulevilta autoilta ja juodaan näpit jäässä kaljaa väkisin. Pitkän taaperruksen jälkeen päädytään huonohkoihin bileisiin. Puoliltaöin kun ammutaan raketteja, K yrittää humalassa päästä muuan tytölle jatkoille, mutta tulee torjutuksi. Jan Vidarin isä hakee kaverukset bileistä autolla kahdelta yöllä. Kotimatka on humalasta jo selvinneen K:n mielestä jotenkin hyvän ja turvallisen tuntuinen – ehkä Jan Vidarin isässä on sellaista luotettavaa isähahmoa, jota K:n omassa isässä ei ole?
- Kuvaus pirteästä krapulaheräämisestä niinikään lukioiässä. K tajuaa olevansa rakastunut! Mutta ennen kuin hän tekee mitään rakkaansa suhteen, hänen on saatava krapulaansa kunnollinen annos mahdollisimman rasvaista ruokaa!
- Kuvaus talvisesta yöstä Tukholmassa paljon paljon myöhemmin. Kirjailijaksi kasvanut K ei saa unta raskautensa viimeisillä viikoillaan olevan Linda-vaimonsa vieressä, katsoo ikkunasta ulos kadulle, näkee siellä kaikenlaista ja mietiskelee kaikenlaista, selailee John Constable -kirjaa, pohtii kuvataiteen merkitystä hänelle ja yleensä. Aamuyöllä uneton K aikoo lähteä työhuoneellensa vasten vaimonsa tahtoa, mutta kääntyykin kadun päässä takaisin.
Näiden kohtien jälkeen huomasin olevani valmis lukemaan koko sarjan loppuun, vaikkei mitään tätä kummepia ”kliimakseja” tai ”loppuratkaisuja” olisikaan seuraavaan kahteen tuhanteen sivuun luvassa. Tätä dramaattisempia tapahtumia ei hieno kirjallisuus välttämättä edes tarvitse. Jos on vain kykyä ja uskallusta heittäytyä hetkien, tunnelmien ja ajatusten vietäväksi, nähdä elämä ja maailma kaikessa monimuotoisuudessaan.
Tommi Melender pohtii kertomuksellistamista ja sen näennäistä pakollisuutta hyvin Sofi Oksasen uusinta käsittelevässä Romaani on romaani on romaani -kritiikissään (Kritiikki VIII). Hän asettaa Suomen ja Norjan ”ykköskirjailijoiden” romaanikäsitykset vastatusten:
Karl Ove Knausgård – Norjan Sofi Oksanen suosiolla mitattuna – korostaa Taisteluni-romaanisarjan toisessa osassa, että kyse ei ole pelkästään kirjallisuuden vaan koko kulttuurimme suhteesta todellisuuteen. Elämme sepitteen keskellä, sillä kaikenlaiset kertomuksellistavat kaavat ovat kolonisoineet tajuntamme ja tietoisuutemme. On aivan sama, onko viestintämuotona kirja, elokuva, uutinen, dokumentti, tai lehtijuttu – elämä ja ihmiset muuttuvat edessämme sepitteeksi. Kerromme toisillemme tarinoita, koska emme osaa elää.
Knausgård on kirjailijana anti-Oksanen (tai anti-kuka-tahansa-perinteinen-romaanikirjailija), koska hän pyrkii murskaamaan kertomuksellistavat kaavat, pakottamaan elämän esiin sepitteen takaa. Hän hukuttaa lukijansa triviaaleihin yksityiskohtiin, ei valitse lukijan puolesta, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää, ei valjasta proosaansa palvelemaan suoraviivaista tarinankerronnan ekonomiaa, suuntautumaan kohti jotain ennalta määritettyä telosta.
Juuri tämä kääntyy edukseen. Kun lukijana ei koe olevansa velvoitettu nuuhkimaan konfliktiin johtavia jännitteitä, janoamaan enteitä tulevasta, odottamaan ratkaisevia käänteitä tai kliimakseja, matkan varrella vastaan tuleviin hetkiin, tunnelmiin, yksityiskohtiin, hahmoihin ja ajatuksiin keskittyykin niin, että yllättyy. Jotkut tapahtumat jäävät kummittelemaan, toiset mietityttämään, kolmannet huvittamaan. Pientä Ikea-kynää on aina pidettävä kirjan lähettyvillä, jotta marginaaliin pääsee tarpeen vaatiessa vetämään viivaa ja sivunumeroita ympyröimään.
Megalomaanisen kokonaisuuden tällä tavalla toteutettuaan Knausgård on tavallaan nuoruuden ihanteidensa mukaisesti ”punk”. Hänen kapinansa ei ole raivokasta systeemiä vastaan hyökkäämistä, vaan rohkeutta sanoa mitä haluaa juuri siten kuin haluaa. Riehumisen tai itsetarkoituksellisen ärsyttämisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä – elämän pakottaminen esiin sepitteen takaa on minusta äärimmäisen osuva ilmaus.
Tyypillisestä 3000-sivuisesta rakkaasta päiväkirjasta Taisteluni-sarjan erottaa Knausgårdin (romaanikirjailijaksikin poikkeuksellinen) kyky huomata yksityiskohtia, tutkia ihmistä, sukeltaa tunnelmiin, ajatella, assosioida ja pukea se kaikki sanoiksi.
The New Yorkerin James Wood näemmä onkin todennut:
There is something ceaselessly compelling about Knausgaard’s book: even when I was bored, I was interested.
Vaikka Taisteluni on toteutettu hyvin vapaamuotoisesti, enemmän sisällön kuin muodon ehdoilla, täysin tajunnanvirtainen se ei ole. Rakenteelliset peruspilarit alkavat kyllä hahmottua, kun tarpeeksi pitkälle pääsee.
Jos Knausgård-ylistyspuheeni herättää epäilyksiä, niin kyllä – ennen syvempää tutustumista Taisteluni-projekti vaikutti minunkin silmään kaunokirjallisuuden kaapuun puetulta narsistiselta itsepurkautumiselta. Epäilin sitä jälleen yhdeksi yksilö- ja egokeskeisen henkilöbrändiajan hypetuotteeksi muiden joukkoon. Tässä olen minä. Kiinnostukaa elämästäni ja ahmikaa minua.
Mutta ei. Ei todellakaan. Toisin kuin moisissa on tapana, Knausgård ei aliarvioi lukijaa sen enempää kuin nosta itseään yleisönsä yläpuolelle, ei pyri lumoamaaan kielellisellä lahjakkuudellaan, sivistyneisyydellään, filosofisuudellaan tai nokkeluudellaan, ei kiehnää itsessään eikä poseeraa. Ristiriitaista kyllä, juuri sellaiset vaikutelmat tuntuvat toistuvasti tirskahtelevan rivien välistä ns. etäännytettyjä ja huolellisesti tarinallistettuja romaaneja lukiessa.
Mikä Knausgårdin rivien välissä puolestaan elää ja voi hyvin, on pyrkimys kurottaa, välittää ja jakaa. Suora omaelämäkerrallisuus ei tässä tapauksessa ole ongelma, koska ego on pysynyt kurissa. Sepitettähän tämäkin kirjasarja joka tapauksessa on – mutta sellaista sepitetta, joka täyttää hyvin David Foster Wallacen määritelmän: ”Fiction’s about what it is to be a fucking human being.”
Anja Snellman totesi vuosi sitten (2012) Helsingin kirjamessuilla, että mainostajat ovat vieneet tarinan kirjailijoilta. Ken ties kirjailijoiden pitäisikin sitä suuremmalla syyllä keskittyä tarinaa enemmän siihen, mitä mainostajat eivät voi heiltä koskaan viedä – omaehtoisuuteen, vilpittömyyteen ja läsnäoloon.
Luettavaa riittää. Viisiosaisesta sarjasta vasta kolme ensimmäistä osaa on suomennettu. Kun tätä julkaistessani lähestyn toisen osan loppua, mainitsemisen arvoisia kohtia on kertynyt jo niin paljon, ettei listaamaan lähtiessä loppua tulisi. Jätetään enemmät ja tarkemmat huomiot johonkin toiseen merkintään.
Löytämisen riemu on ollut suuri. Toivon mahdollisimman monen muun suomalaisen kokevan sen perässä.
Viitaten vielä taannoiseen Suomen Kuvalehdessä julkaistun Romaani sairastaa -artikkelin herättämään kohuun: Taisteluni-sarja on lukevalle Suomelle mitä oivallisin tilaisuus päästä verryttelemään käsityksiään siitä, mitä tämän päivän proosa voi myös olla – ja mitä sen ei myöskään välttämättä tarvitse olla. Uusimmassa Parnassossa (5/2013) Herman Raivio julistaakin:
Knausgård on puhunut paljon fiktion ylivallasta, mutta hän jos kuka on kirjallisuuden pelastaja. Knausgård pumppaa korisevaan ruumiseen uutta verta. Siksi hän on ansainnut kaikki mahdolliset pystit.