Pegidan nimi tulee saksankielisistä sanoista ”Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes”, ”patrioottiset eurooppalaiset länsimaiden islamisaatiota vastaan”. Liike on syntynyt Saksan itäosassa ja järjestää protesteja pääosin siellä, mutta kyseessä ei ole nimenomaan Saksaa ja saksalaisuutta puolustava aate, vaan pegidalaisten tarkoitus on suojella Eurooppaa: jotakin, minkä he mieltävät ”aidoksi eurooppalaisuudeksi” ja ”eurooppalaiseksi identiteetiksi”.
Äärioikeistolaisen ryhmän painottama eurooppalaisuus voi tuntua yllättävältä, sillä kyseiset ryhmät mielletään yleensä nationalistisiksi. Saksan historiasta johtuen isänmaallisuus on Saksassa kuitenkin edelleen niin suuri tabu, että eurooppalaisuuden puolustaminen on turvallisempi vaihtoehto.
Populistisiin äärioikeistolaisiin liikkeisiin perehtynyt tutkija Sabine Volk käsittelee väitöskirjassaan Pegidan mielenosoitusten kulttuuria: miten mielenosoitukset järjestetään julkisuudessa, millaisia symboliikkaa ja kieltä liike käyttää, ja millaisia narratiiveja Pegida luo itsestään ja Saksan politiikasta. Parhaillaan hän tutkii niin sanottua muistin politiikkaa: Pegidan tapoja hyödyntää Itä-Saksan vuoden 1989 mielenosoituksissa käytettyjä symboleja.
Millaista visiota Euroopasta Pegida vaalii?
”Aidon eurooppalaisuuden ytimessä ovat Pegidan näkökulmasta kristillisyys, suvereenit kansallisvaltiot, islaminvastaisuus ja eurooppalaisten yhteiseen kulttuurihistoriaan perustuvat juuret”, Volk kuvailee. ”Muiden eurooppalaisten äärioikeistolaisten liikkeiden tavoin Pegida kokee islamin uhkaavan tuota visiota. Pegidalle islam on lähtökohtaisesti radikaalia islamia, käytännössä terrorismia. Periaatteessa järjestö hyväksyy humanitaarisen maahanmuuton – esimerkiksi syyrialaisten kristittyjen osalta – sillä edellytyksellä, että pakolaiset muuttavat lähtömaan tilanteen parantuessa takaisin. Pegida ei kuitenkaan suvaitse minkäänlaista niin sanottua taloudellista maahanmuuttoa eli muuttamista Saksaan paremman elintason toivossa.”
Muslimiväestön lisääntyminen Euroopassa kasvattaa painetta uusien moskeijoiden rakentamiseen. Katukuvassa näkyvä islamilaisuus on Pegidalle suuri ongelma. Liike kokee, etteivät muslimit kunnioita julkista tilaa riittävästi. Toisaalta Pegidan johtohahmon Lutz Bachmannin mukaan esimerkiksi turkkilaiset ovat tervetulleita, sillä he ovat sopeutuneet saksalaiseen yhteiskuntaan vuosikymmenten mittaan hyvin.
Uskonto sinänsä ei ole Pegidalle tärkeää, eikä järjestö pidä itseään kristillisenä ryhmittymänä. Mielenosoituksia järjestetään näyttävien kirkkojen edustalla siksi, että rakennukset symboloivat kulttuurisia saavutuksia.
Sabine Volkin mielestä Itä- ja Länsi-Euroopan väliset jännitteet tulevat populististen ryhmien kautta kiinnostavasti esiin. Itä-Eurooppa on eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa aiemmin ollut aina ulkopuolinen, ”toinen”, kun taas Länsi-Eurooppa merkitsi ”normaalia” ja ”aitoa” Eurooppaa.
”Asetelma on kääntymässä ympäri”, Volk sanoo. ”Pegida kuvaa itäistä Saksaa ja Itä-Eurooppaa, joissa maahanmuuttajien osuus on pienempi, ’aidon eurooppalaisuuden viimeiseksi linnakkeeksi’, ja kotikaupunkiaan Dresdeniä ’eurooppalaisen vastarinnan linnakkeeksi’.”
Saksan länsiosaan Pegida suhtautuu säälien, pitäen sitä jo monikulttuurisuudelle menetettynä alueena.
Islamin vaikutuksen lisäksi eurooppalaisia arvoja uhkaavat Pegidan mielestä EU:n ja Saksan poliittinen ja taloudellinen eliitti. Liike pitää erityisesti vasemmistopuolueita ja Vihreää puoluetta syyllisinä Saksan lisääntyneeseen maahanmuuttoon.
Sabine Volk hyödynsi pegidalaisuuden tutkimuksessa havainnoivaa, kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen ja kuvaamiseen tähtäävää etnografista tutkimusmenetelmää. Hän osallistui Pegidan mielenosoituksiin mahdollisimman ennakkoluulottomalla asenteella kiinnittäen huomiota erityisesti symboleihin, kuten lippuihin.
”Lippuja oli paljon: Saksan lippuja, Wirmer-lippuja, Saksin ja Thüringenin osavaltioiden lippuja, Israelin lippuja, AfD:n lippuja”, Volk kuvailee. ”Symbolit kertovat, miten mielenosoittajat näkevät itsensä, politiikan ja maailman.”
Tutkijan roolissa Volk suhtautuu Pegidaan, tietenkin, neutraalisti. Oman, henkilökohtaisen asenteensa Pegidaa kohtaan hän toteaa muuttuneen aiempaa negatiivisemmaksi.
”Julkisuudessa Pegida pyrkii salonkikelpoisuuteen”, Volk kertoo. ”Omiensa joukossa osallistujien puheet olivat muslimeja ja vasemmistolaisia voimakkaasti epäinhimillistäviä, mikä oli itselleni jopa järkyttävää. Kuulin vihreän aatteen kannattajista ja nuorista ilmastoaktivisteista puhuttavan ’parasiitteina’ ja ’lintsaajina’.”
Äärioikeiston mosaiikki
Mitkä tekijät ovat Pegidan synnyn ja suosion taustalla?
Pegida ei toki syntynyt tyhjästä. Äärioikeistolla oli jo kahden Saksan aikana kannattajansa niin lännessä kuin varsinkin idässä. 1990-luvulta alkaen Dresdenin vuoden 1945 pommitusten muistopäivän niin sanotut ”surumarssit” keräsivät osallistujia ympäri maata, jopa ulkomailta.
Helmikuussa 2013 perustettiin konservatiivi-oikeistopopulistinen puolue Alternativ für Deutschland (AfD), ”Vaihtoehto Saksalle”. Pegida muodoistui lokakuussa 2014. Ensimmäisiin mielenosoituksiin osallistui kymmeniä tai satoja paikallisia ihmisiä. Uutta äärioikeistolaiskentällä oli mielenosoitusten viikoittaisuus.
Sabine Volkin mukaan Pegidan syksyllä 2014 alkaneeseen nosteeseen vaikuttivat monet seikat: AfD oli tuolloin vasta pieni ja melko maltillinen oikeistopopulistinen puolue, joten laitaoikeiston kannattajilla ei ollut varteenotettavaa edustajaa parlamentissa. Ääri-islamilaisen Isisin taistelut Syyriassa ja Irakissa nostattivat lokakuussa rajuja muslimiryhmien välisiä yhteenottoja Hampurissa ja Cellessä asti. Pegidan johtohahmot käyttivät kahakoita hyödyksi retoriikassaan sanoen, että radikaaleja muslimien uskonsotia ei tule sallia Saksan maaperällä. Tammikuussa 2015 Eurooppaa puolestaan järkytti pariisilaisen Charlie Hebdo -lehden toimittajien ampuminen. Ampujat olivat äärimuslimeja. Pegida käytti tätäkin tilaisuutta hyväkseen.
Retoriikka toimi, mielenosoitukset kasvoivat räjähdysmäisesti.
Vuoden 2015 tammikuussa Pegidan maanantaiset mielenosoitukset keräsivät Dresdeniin 20 000 ihmistä eri puolilta maata; joidenkin arvioiden mukaan jopa 35 000. Määrät ovat valtavia Dresdenin asukaslukuun suhteutettuna. Media kohisi Pegidasta useiden viikkojen ajan niin Saksassa kuin ulkomailla: Keitä nuo ihmiset ovat? Mitkä ovat heidän taustavoimansa?
Jyrkimpien pegidalaisten puheiden radikalisoituminen johti liikkeen sisäisiin riitoihin helmikuussa 2015. Mielenosoitusten osallistujamäärä notkahti hetkeksi, mutta samana vuonna leimahtaneen arabikevään jälkeen Eurooppaan iskenyt pakolaiskriisi nosti Pegidan suosiota jälleen.
Samaan aikaan pienestä AfD:stä kasvoi merkittävä vastavoima Angela Merkelin hallituksen politiikalle.
AfD:n itäsaksalaisten edustajien Pegida-yhteyksien myötä koko puolue voidaan maltillisemmasta siivestään huolimatta määritellä äärioikeistolaiseksi. AfD:n näkemyksen mukaan Pegida on Saksan laitaoikeistoa kannattavan väestönosan ’kansan käsi’ ja AfD sen ’parlamentaarinen käsi’. Pegidan, AfD:n ja joidenkin koronamielenosoitusten lisäksi Saksan laitaoikeiston ’mosaiikin’ – tai ’viiden sormen nyrkin’ – muodostavat ajatushautomo ja yksittäiset tiedotusvälineet. Nämä vertauskuvat ovat alun perin vasemmiston lanseeraamia.
”Viime aikoina Pegidasta ei ole puhuttu julkisuudessa juuri lainkaan. Politiikan tutkijat ja jopa dresdeniläiset ihmiset ovat olleet yllättyneitä tutkimusaiheestani, sillä he eivät ole tienneet, että Pegida on yhä olemassa”, kertoo Sabine Volk.
Yhdistymisen trauma
Sabine Volkin mukaan Pegidan muodostumiselle ja AfD:n kannatukselle Saksan itäosissa on useita syitä.
”On esitetty, että entinen DDR:n alue kärsisi demokratiavajeesta pitkän totalitaristisen hallintoajan jälkeen: että itäsaksalaiset eivät olisi koskaan tottuneet demokratiaan.”
Volk huomauttaa, että todellisuus on tätä monimutkaisempi. On katsottava 1990-luvulle.
Keski- ja Itä-Euroopassa, kuten Puolassa, Itä-Saksassa ja Unkarissa, käytiin tuolloin läpi kivuliasta ja äkillistä siirtymää sosialismista kapitalistiseen talousjärjestelmään. Monet ihmiset menettivät työnsä ja sosioekonomisen statuksensa. EU:n Horizon 2020 -puiteohjelman monitieteellisen FATIGUE-tutkimusprojektin hypoteesin mukaan nämä tapahtumat ovat vaikuttaneet nykyiseen populististen liikkeiden nousuun. Sabine Volk on yksi projektin tutkijoista.
Saksan jälleenyhdistyminen lokakuussa 1990 ei ollut tasaveroinen prosessi, vaan Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin nopeasti läntisen naapurin jo olemassaolevaan järjestelmään. Perustuslakia ei aikomuksesta huolimatta kirjoitettu uudelleen, vaan uusi Saksa omaksui läntisen Saksan liittotasavallan perustuslain sellaisenaan. Jotkin DDR:ssä hankitut tutkinnot menettivät arvonsa yhdistymisen jälkeen kokonaan. Itäsaksalaiset tuotteet, joista niiden valmistajat olivat olleet ylpeitä, eivät pystyneet kilpailemaan modernimmalla teknologialla valmistettujen länsisaksalaisten tuotteiden kanssa. Monet yliopistojen professuurit sekä teollisuuden, hallinnon ja talouselämän korkeat virat ja arvostetut työpaikat päätyivät länsisaksalaisille. Heistä tuli Itä-Saksan alueiden ja kaupunkien uutta eliittiä, ja he ovat sitä laajalti edelleen.
Suuret mediatalot vakiintuivat yhdistymisen myötä maan länsiosiin. Toimitusten sijainnilla ja toimituskunnan taustalla on vaikutusta siihen, millaisia painotuksia ja kenen näkökulmia sanomalehtiin ja televisioon päätyy.
”Media kertoo itäisestä Saksasta eri asenteella kuin läntisestä, ja valitettavasti usein negatiivisemmalla”, Sabine Volk sanoo. ”Tilanne on alkanut muuttua vasta viime aikoina. Esimerkiksi Die Zeit -viikkolehti on perustanut Leipzigiin oman toimitusosaston (Die Zeit im Osten), joka raportoi mielestäni laadukkaasti itää koskettavista teemoista ja tapahtumista.”
Länsi-Saksaa on jälkeenpäin kritisoitu idän kolonisoimisesta yhdistymisvaiheessa. Sabine Volkin mukaan kolonisaatio on jopa osuva termi.
”Itä-Saksassa oli esimerkiksi hyvää lastenhoitoa koskevaa politiikkaa ja aborttilainsäädäntöä, joita uusi, yhdistynyt Saksa olisi hyvin voinut ottaa käyttöön”, Volk sanoo.
Silloinen rajojen avautuminen vaikutti toisellakin tavalla nykyisen AfD:n suosion kasvuun. Saksojen yhdistyttyä nuoria ja työikäisiä muutti lännen suurkaupunkeihin niin paljon, että Saksan demografinen väestörakenne muuttui. Idän pieniin kaupunkeihin, kyliin ja maaseudulle jäi etenkin vanhenevaa, miesvaltaista ja matalammin koulutettua väkeä: heitä, jotka todennäköisemmin äänestävät AfD:tä. Väestön ikääntyessä asukasluku on monilla itäisen Saksan paikkakunnilla vähentynyt aina muurin murtumisesta asti.
”Tosin viime vuosina myös muuttoliike lännestä idän suurimpiin kaupunkeihin on voimistunut”, Volk huomauttaa.
Yleinen käsitys siitä, että AfD:tä äänestäisivät lähinnä työttömät ja syrjäytyneet ihmiset, on virheellinen. Äänestäjäkuntaa yhdistää pikemminkin yhteinen tausta: Volkin mukaan ne itäsaksalaiset, jotka 1990-luvulla olivat työttömiä, äänestävät nykyään todennäköisemmin AfD:tä, vaikka tänä päivänä olisivatkin työssä tai eläkkeellä. Kolmen vuosikymmenen takaiset karut kokemukset siis vaikuttavat nykyiseen äänestyskäyttäytymiseen.
”Kyselytutkimusten mukaan jopa kolmannes itäalueiden asukkaista kokee, että heitä kohdellaan omassa maassaan toisen luokan kansalaisina”, Volk kertoo. ”AfD kohdistaa sanansa juuri heille. Puolueen narratiivissa itäsaksalaiset ansaitsevat nykyistä enemmän arvostusta, sillä he taistelivat demokratian puolesta, kun taas länsisaksalaiset saivat demokratiansa toisen maailmansodan jälkeen ikään kuin lahjaksi.”
Demokratian kannattajat
Volk kokee koronapandemian alun vahvistaneen kansallisvaltioaatetta kaikkialla maailmassa: useimmat valtiot niin vasemmistolaisten kuin oikeistolaisten poliitikkojen johdolla alkoivat suojata rajoja, vaikka vastassa oli kaikille sama virus. EU:n keskitetysti tilaamat rokotteet olivat Volkin mielestä yritys vastustaa nationalistista kehitystä.
”Eri valtioiden toimiminen yhtenäisenä blokkina ei välttämättä kuitenkaan ole sen parempi ratkaisu kuin kansallisen tason päätöksenteko”, hän toteaa.
Pegida-mielenosoitusten sijaan mediahuomiota ovat Saksassa viime kuukausina saaneet koronapolitiikan vastaiset mielenosoitukset. Päättäjien rajoittaessa mielenosoituksia järjestäjät ovat alkaneet kutsua niitä ”maanantaikävelyiksi” (Montagsspaziergänge). Kuten DDR:n hajoamisen alla ja Pegida-liikkeessä, ihmiset ovat kaduilla juuri maanantaisin.
Volkin mukaan koronapolitiikan vastaiset mielenosoitukset ovat Saksassa hyvin monimuotoisia, ja hieman erilaisia eri paikoissa. Berliinissä näihin on osallistunut vasemmistolaisten taiteilijoiden, joogaajien, esoteerikkojen ja Krishna-liikkeen edustajia, kun taas Stuttgartin seudulla, josta Querdenken-liike on lähtöisin, on steineriläistä, yleisesti kaikkia rokotteita kyseenalaistavaa ja vaihtoehtoista lääketiedettä suosivaa vasemmistolaista väkeä. Luonnollisesti mukana myös tavallisia ihmisiä, joita ei voi luokitella poliittisiin tai muihin ryhmiin.
Saksin osavaltiossa mielenosoituksiin osallistuu äärioikeistolaisia suhteessa enemmän kuin muualla. Äärioikeistolaisten alaryhmä ovat Reichsbürger-aatteen kannattajat, jotka eivät tunnusta Saksan valtiota.
Hallituksen määräämien rajoitusten monenkirjavilla vastustajilla – myös Pegidalla – on jotakin yhteistä hallitusmyönteisten kansalaisten kanssa: kaikki kokevat olevansa vankasti demokratian puolella. Pegidalaiset kokevat puolustavansa demokratiaa vihreän ja vasemmistolaisen politiikan ja EU:n keskusjohdon ”totalitarismilta”, joka rapauttaa kansalaisten oikeuksia ja sananvapautta. Heidän jo pidempään käyttämänsä narratiivin mukaan ”DDR on tulossa takaisin”, ja nykyisillä hallituspuolueilla ei ole enää omaa linjaa, vaan ne muodostavat todellisuudessa yhden yhtenäisen puolueen. Angela Merkeliä kuvataan diktaattorina, ja Saksan tiedustelupalvelu on ”Stasi 2.0”.
”Mielenosoittajat saavat kokoontua Dresdenin keskustassa viikoittain ja pitää puheitaan, mikä jo osoittaa, että ilmaisunvapaus on voimissaan”, Sabine Volk huomauttaa.
Mielenosoitusten ja liikkumisvapauden rajoitukset ovat pegidalaisille osoitus siitä, että heidän narratiivinsa pitää paikkansa. Suomalaista Koronavilkkua vastaava mobiilisovellus sekä koronapassi nähtiin kansalaisten seurannan ja kontrollin välineinä.
”Pegidan narratiivi on hyvä esimerkki siitä, kuinka demokratian käsite voidaan tulkita niin monella eri tavalla”, Volk sanoo. ”Nykyiset olemassaolevat liberaalit demokratiat ovat yhdistelmiä demokraattisista – eli kansanvaltaa painottavasta – sekä liberaaleista, eli yksilönvapauksia korostavista valtiokäsityksistä. Näitä kahta suuntausta ei voida sovittaa täydellisesti yhteen: emme voi yhtäaikaisesti ylläpitää kaikkia yksilönvapauksia ja enemmistön päätösvaltaa. Tässä kohtaa äärioikeistolaisten käsitys demokratiasta poikkeaa muista. He kannattavat kansan enemmistön suvereenia valtaa, koska he näkevät kansan yhtenäisenä kokonaisuutena, jolla on yhteinen historia, kieli ja kulttuuri. Vähemmistön oikeuksista äärioikeistolaiset eivät ole niin innostuneita. Perustuslaki suojaa vähemmistöjen aseman Saksassa, mutta koska Pegida ei näe esimerkiksi muslimeja osana ’aitoa kansaa’, pegidalaiset eivät myöskään antaisi heille samoja yksilönoikeuksia kuin saksalaisille.”
Volkin mukaan koronarajoituksia kritisoivat ryhmät ovat tuoneet keskusteluun selvemmin kysymyksen siitä, mitä itse asiassa ymmärrämme demokratialla. Hän toteaa, ettei hallitusta pandemian alkuvaiheessa painostettu riittävästi perustelemaan rajoituksia, eikä rajoituksia myöskään juuri kyseenalaistettu mediassa.
Kun Angela Merkel koronapandemian alussa ilmoitti rajoitusten toimeenpanemisesta, hän määritteli ilmoituksensa demokraattiseksi teoksi, jolla oli suojeltava yhteiskunnan heikoimpia. Kun Saksin osavaltion presidentti Michael Kretschmer vieraili sulkutoimien vastaisessa mielenosoituksessa Dresdenissä – joidenkin mielestä kuin hyväksyen ne, ja aiheuttaen pienimuotoisen skandaalin – hän ilmaisi toteuttavansa vierailullaan demokratiaa pitäessään eri kansanosien välistä keskusteluyhteyttä yllä.
Onko demokratiasta tullut määrittelemättömyydessään retorinen keino, jolla kaikki ryhmät voivat oikeuttaa mitkä tahansa teot? Eikö käsitteestä pitäisi olla olemassa jonkinlainen yhteisymmärrys, jotta pysyisimme kaikki samalla kartalla?
Yhteiskunnallinen keskustelu eri poliittisten ryhmien, myös ääriryhmien, välillä on Sabine Volkin mielestä tärkeää. Jos ydinkäsitteet, kuten vapaus, oikeudenmukaisuus ja turvallisuus kuitenkin tarkoittavat kaikille hieman eri asioita, keskustelu on vaarassa tyrehtyä alkuunsa. Ristiriidat tuntuvat ylittämättömiltä, mutta koska niiden käsittely on osa demokraattista prosessia, ne tuovat mukanaan myös hyvää.
Polarisaatiosta eroon?
Sabine Volkin mukaan Saksa on viime vuosina polarisoitunut voimakkaasti. Perinteiset puolueet, oikeistoliberaali CDU, sen sisarpuolue CSU sekä sosialidemokraattinen SPD ovat menettäneet suosiotaan, kun taas pienet puolueet oikealla ja vasemmalla ovat saaneet lisää kannattajia. Painopiste on siis siirtynyt keskeltä kohti reunoja. Selvin kahtiajako näkyy AfD:n ja vihreiden äänestäjien välillä.
Ratkaisua polarisaation lieventämiseen Volkilla ei ole. Hänen mukaansa Saksassa on käynnissä monenlaisia dialogiin tähtääviä projekteja, esimerkiksi itä – länsi-akselilla.
”On myös muistettava, että jokaisessa maassa osa kansasta äänestää ja tulee äänestämään populisteja tai äärioikeistoa, eikä sille voida mitään”, Volk sanoo.
Voiko polarisoitumisessa nähdä myös jotakin positiivista?
”Epäsuorasti kyllä”, Sabine Volk sanoo. ”On hyvä, että nyt käydään julkista debattia esimerkiksi median negatiivisesta asenteesta Saksan itäosia kohtaan. Samalla tulee käsiteltyä rakenteellisten taloudellisten ongelmien syitä. Ilman AfD:ta tällaista keskustelua ei välttämättä olisi herätelty. Kuka sen olisi aloittanut?”
”Demokratia ei elä vain vaaleista”, Volk huomauttaa. ”Meidän on neuvoteltava päivittäisellä tasolla siitä, mitä demokratia tarkoittaa ja miten sitä tulisi pitää yllä. Pandemian aikana tämä keskustelu on erityisen tärkeää.”
Sabine Volk on Koneen Säätiön rahoittaman kansainvälisen Now-Time Us-Space -tutkimushankkeen jäsen. Verkko-Särö julkaisee tutkijoiden haastatteluja tiedettä yleistajuistavassa artikkelisarjassaan.