Kulttuuripoliittisesta selonteosta ja kulttuurin ideologisista leikkauksista

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman työryhmän tuore kulttuuripoliittinen selonteko on tosiasiassa kulttuurialan ankara kurinpito- ja hallintasuunnitelma, kirjoittaa äänitaiteilija ja dosentti Taina Saarikivi. Uusliberalistisen ideologian kyllästämä selonteko viitoittaa tietä taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen määrätietoiseen alasajoon sekä taiteilijoiden välineellistämiseen yhteiskunnan ”uudistajiksi” ja ”muutosvoimaksi”.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä julkaisi viime viikolla (28.11.2024) kulttuuripoliittisen selonteon. Se toteaa olevansa kulttuuripolitiikan pitkän aikavälin strategia ja toimintasuunnitelma. Selonteko esittää neljään tavoitteeseen ja yhdeksään toimenpiteeseen nojaavan tulevaisuusvision.

Tosiasiassa selonteko on tyhjä hokemakokoelma, joka ei edistä kulttuuri- ja taidekentän toimintaa, mutta osoittaa täsmällisesti kaikki ne ongelmat, jotka kulttuuripolitiikassa tällä hetkellä vallitsevat.

Selonteon ylipitkä aikaperspektiivi – 16 vuotta – vesittää jo itsessään kaikki siinä epämääräisesti tavoitellut asiat. Rakenteita halutaan määrätietoisesti muuttaa, mikä ilmaistaan lauseella ”rakenteita tulee tarkastella ennakkoluulottomasti”. Hallituksen syyskuussa päättämien kulttuurileikkausten vaikutus on kuitattu ylimielisellä toteamuksella, jonka mukaan ”selontekoa ei ole laadittu nykyisen epävarmuuden lähtökohdasta, vaan siinä linjataan tulevaisuudelle parhaita kasvun vaihtoehtoja ja painopisteitä”.

Selonteon keskeinen viitekehys onkin politiikassa yleisesti hyväksytty puheiden ja tekojen räikeä ristiriita, mikä näkyy myös kulttuurileikkausten ja selonteon maireiden lauseiden välisenä yhteensopimattomuutena. Kyseinen ristiriita liittyy käynnissä olevaan uusliberalistisen ja markkinaehtoisen yhteiskuntamallin kriisiin, jossa talouskriisi, liberaalin demokratian kriisi ja ekologinen kriisi kietoutuvat yhteen. Uusliberalistisen yhteiskuntamallin kriisin eräs piirre on, että taloudelliset taantumat esitetään aina todisteina sille, että markkinauudistuksia ei ole vielä viety tarpeeksi pitkälle. Kulttuuripoliittista selontekoa tulisikin mielestäni lukea ensisijaisesti kulttuurialan ankarana kurinpito- ja hallintasuunnitelmana sekä kokonaisvaltaisen markkinaistamisen ohjelmana.

Muutamia asiallisia kehityskohteita mainitaan: taiteilijoiden tekijänoikeuksien parantaminen, taiteenalojen välisen yhdenvertaisuuden vahvistaminen ja ehdotus linjata kulttuuripolitiikasta ylivaalikautisesti. Kokonaisuutena selonteko on kuitenkin liian epämääräinen ja ilmeisen tekopyhä. Sen esittämät ”tavoitteet” ovat kuluneita yleishokemia (kulttuuri on muutosvoima, kulttuurin tekijät ja sisällöt ovat avainasemassa, kulttuuri on jokaisenoikeus, kansainvälinen vaikuttavuus syntyy kulttuurista), jotka voisi kirjoittaa maailman mihin tahansa visiopaperiin.

Esitetyt toimenpiteet eivät nekään ole konkreettisia toimenpiteitä, vaan hahmottomia maalailuja sinne tänne: ”kulttuurin perusta tulevaisuuskestäväksi, yhteistyön ja osallisuuden voima, yhteinen linja politiikassa, kulttuurin kukoistava toimintaympäristö, kansainvälistyvä kulttuuri” ja niin edelleen.

Selonteon vakavin ongelma on, että substantiivitautisen sanahelinän takaa löytyy kovia ja kiistanalaisia ideologisia painotuksia, jotka eivät lupaa hyvää tulevaisuuden yhteiskunnalle. Tällaisia painotuksia ovat ennen muuta taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen määrätietoinen alasajo sekä taiteilijoiden epärehellinen osallistaminen yhteiskunnan ”uudistajiksi” ja ”muutosvoimaksi”.

Taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen alasajo

Selonteon läpileikkaava teema on, että kulttuurin ja taiteen rahoitusta tulee ”monipuolistaa”. Se tarkoittaa, että yksityistä rahoitusta on lisättävä. Kulttuurin julkinen rahoitus määritellään markkinaa ”korjaavaksi”, eli kulttuurin julkisen rahoituksen itseisarvoa ei tunnusteta. Tämä liittyy uusliberalistisen yhteiskuntamallin keskeiseen uskomukseen, jonka mukaan valtiolähtöisyys ja julkinen rahoitus ovat esteitä luovuuden ja innovaatioiden vapaalle virtaamiselle.

Rahoitusinstrumentteja halutaan kehittää julkista ja yksityistä rahaa yhdistäviksi. Erityisesti korostetaan yksityistä rahaa: sitä toivotaan säätiöiltä sekä yksityisinä lahjoituksina, joille valmistellaan verovähennysoikeutta. Lisäksi kansalaisten odotetaan kuluttavan kulttuuria ahkerasti. Voi kysyä, miten syyskuussa toimeenpantu arvonlisäveron nosto vaikuttaa kansalaisten kulutuskykyyn.

Säätiöiden rooli yksityisinä rahoittajina ei sekään ole ongelmaton. Tieteen ja taiteen säätiörahoitusta ovat tarkastelleet kriittisesti sukupuolen tutkimuksen dosentti Antu Sorainen ja taiteilija Jaakko Ruuska. Heidän mukaansa sekä tieteen että taiteen rahoituksessa on otettava huomioon arviointikäytännöt ja niiden merkittävät erot säätiörahoituksen ja julkisen rahoituksen välillä. Säätiöissä arviointipaneelit ovat pieniä ja usein läpinäkymättömiä. Lisäksi säätiöt nojaavat vahvoihin brändeihinsä. Ne vaikuttavat somenäkyvyydellään siihen, mitä taiteessa ja tieteessä pidetään tärkeänä ja rahoittamisen arvoisena. Somenäkyvyys saattaakin ohjata kaikkea rahoitusta kohti tiettyjä teemoja, trendejä ja painotuksia. Näin ollen myös yksityisestä säätiörahasta voi tulla välillisesti ohjattua. Tämä eroaa useimmista taiteen julkisen rahoituksen muodoista, joissa ei ole erikseen määritelty teemoja tai painopisteitä, vaan ainoastaan taiteenala.

Taiteen ja kulttuurin tukeminen kuuluu valtion lakisääteisiin tehtäviin. Selonteossa todetaankin, että ”valtio tukee kulttuuria aiempaa vahvemmin ja investoi strategisesti kulttuuri- ja luovien alojen kehittämiseen”. Vahvemmin tukeminen ei kuitenkaan tarkoita rahamäärän lisäystä, vaan tiukkaa ohjausta. Se toteutetaan strategisella rahoituksella eli ohjaamalla rahat ennalta-asetetun agendan mukaisille hankkeille. On selvää, että jos taiteen julkinen rahoitus valjastetaan vain tiukasti optimoituihin tehohankkeisiin, taiteesta katoaa vapaus ja suuri määrä toisinajattelua eli juuri se, mikä taiteessa on olennaista. Strateginen rahoitus on aina typistetyn tarjonnan rahoitusta, sillä valitut teemat ja painotukset ohjaavat ideoita ja hankesuunnitelmia tiettyihin suuntiin. Ajattelu valjastetaan ennalta-asetettuihin kapeisiin uomiin, jolloin jätetään käyttämättä suuri määrä luovaa potentiaalia. Näin murennetaan peruuttamattomasti moniarvoisen ja moniäänisen yhteiskunnan perusteita.

On huomattava, että kireäksi määritellyssä taloustilanteessa valtiovarainministeriöllä on suuri rooli kaikilla hallinnonaloilla. Tämä näkyy esimerkiksi valtiovarainministeriön Julkisen talouden suunnitelma vuosille 2025–2028 -asiakirjan linjauksissa: ”Hallitusohjelmassa […] linjattua valtionavustusten tason asteittaista alentamista aikaistetaan ja kokonaissäästön tasoa nostetaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan valtionavustusten tasoa alennetaan yhteensä 75 milj. euroa v. 2025 ja 150 milj. euroa vuodesta 2026 lukien.”

Lisää leikkauksia on siis luvassa. Odotettavissa on myös, että nyt linjatuissa leikkauspäätöksissä pysytään. Tämän voi päätellä esimerkiksi vastauksesta, jonka tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala antoi syyskuussa 2024 kansanedustaja Hanna Sarkkiselle (vas), kun tämä kysyi, onko hallitus valmis perumaan kulttuurileikkauksia:

”Hallitus on vahvasti sitoutunut siihen, että jo päätetyistä valtiontalouden tasapainottamistoimista pidetään kiinni. […] Tässä tilanteessa teemme myös vaikeita sopeutustoimia, ja jo tehtyjen päätösten peruminen kokonaan olisi vastuutonta.”

Jos leikkausten peruminen on vastuutonta, mitä sitten mahtaakaan olla leikkauksista päättäminen?

Multalalle vastuu on mitä ilmeisimmin nykyisen taloustilanteen ”vaatimaa” ja oikeuttamaa toimintaa. Selittäessään hallituksen jääräpäistä omien päätösten läpivientiä vastuun käsitteellä Multala tulee määritelleeksi vastuun kyseenalaistamattomana pakkona toteuttaa mitä tahansa hallituksen – ja ennen kaikkea valtiovarainministeriön virkamiesten – päättämää politiikkaa. Tällainen vaihtoehdottomuuden retoriikka on keskeinen osa uusliberalistisen hegemonian kuripuhetta.

Hallituksen toimeenpanemissa kulttuurileikkauksissa traagisinta on, että leikatut rahat ovat valtion budjetissa naurettavia hiluja, mutta taiteen kentälle – ja koko yhteiskunnalle – ne ovat elintärkeitä rahoja. Lieneekin selvää, että leikkauksissa ei ole kyse säästöistä, vaan ideologisista valinnoista.

Kulttuurin julkinen rahoitus on konkreettinen ja pitkälle tulevaisuuteen ulottuva keino ylläpitää moniäänistä ja moniarvoista yhteiskuntaa. Olennaista on se, että kulttuurin tekemistä ja sisältöjä tulee voida määritellä ja arvioida kulttuurin omilla ehdoilla ja kriteereillä eikä yksinomaan markkinaehtoisuuden käsitteillä. Kulttuuripolitiikan luovuttaminen kokonaan markkinaehtoisille arvoille edistää koko yhteiskunnan siirtymistä yhä autoritaarisempaan uusliberalismiin. Samalla tullaan rajoittaneeksi merkittävästi taiteen vapautta, kuten kulttuurintutkija Kaisa Murtoniemi toteaa juuri julkaistussa kulttuurin arvoa käsittelevässä väitöskirjassaan. Taiteen vapauden rajoittamisen rinnalla tulee mielestäni kuitenkin puhua koko yhteiskunnan moniäänisyyden rajoittamisesta ja kaventamisesta. Kun yhteiskunnassa rajoitetaan ajattelun moninaisuutta, päädytään autoritaariseen, yhden ajattelutavan ohjaamaan yhteiskuntaan.

Selonteossa nojataan vahvasti yksityisrahoitteiseen yrittäjyystulevaisuuteen. Tällä pohjustetaan kurinalaisesti hallinnoitua yrittäjyysyhteiskuntaa, jonka toivotaan toimivan ilman valtiojohtoista suunnittelua ja laajapohjaisia arvokeskusteluja. Tähän liittyen kulttuuri ja taide esitetään selonteossa ennen muuta välineinä, eikä välineellistämistä perustella mitenkään. Talouskurin ja markkinaistumisen opit otetaan annettuina, kuin luonnonvoimana, joka pyyhkii yhteiskunnan jokaisen osa-alueen yli. Refleksiivisyyden puute on keskeinen osa ideologista hallintaa, kuten innovaatiopuhetta tutkinut mediatutkija Marko Ampuja on todennut.

Taiteen julkinen rahoitus edellyttää selonteon mukaan rahoitukselle ”selkeitä, kestäviä ja toimintaympäristömuutoksissa joustavia kriteereitä”. Se tarkoittaa, että julkista rahoitusta tulisi – ja aiotaan – purkaa. Selontekoa keskeisesti leimaaviin ”joustavuuden” ja muutosmyönteisyyden mantroihin tulisikin suhtautua kriittisesti, ei naiivin optimistisesti.

Taiteen julkisen rahoituksen alasajosta selonteossa kertoo myös se, että valtion taiteilija-apurahojen nostosta ei puhuta mitään. Opetus- ja kulttuuriministeriön vain pari vuotta sitten laatimassa Kulttuurin aika on nyt ja aina -selvityksessä oli konkreettinen ehdotus taiteilija-apurahan nostosta kohti suomalaisten mediaanipalkkaa ja samalla apurahansaajien määrän lisäyksestä. Uudessa selonteossa näitä ehdotuksia ei enää ole. Sen sijaan siinä todetaan moneen kertaan, että taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden tulisi opetella yrittäjyystaitoja ja ”taloudellista osaamista”. Viesti on selvä: taiteilijoiden tulee hankkia rahoituksensa itse.

Taiteen julkisen rahoituksen kato tulee tarkoittamaan monille alanvaihtoa, sillä pakkoyrittäjyys ei kutsu kaikkia, eikä yrittäjyys kaikilla taiteenaloilla edes onnistu. Näin häviää suuri osa siitä luovasta ajattelusta, jota selonteko tekopyhästi ylistää.

Myös kulttuuriväen ikiaikainen – ja liikuttavan vaatimaton – haave saada valtion kulttuuribudjetti nostettua yhteen prosenttiin nykyisen 0,8 prosentin sijasta loistaa selonteossa poissaolollaan. Tavoite on haudattu kaikessa hiljaisuudessa, vaikka vain vuosi sitten Euroopan parlamentissa julkaistiin päätöslauselma, jossa suositellaan kaikille EU-valtioille taiteen ja kulttuurin julkisen rahoittamisen kasvattamista kahteen prosenttiin. Lauselmassa todetaan, että julkinen rahoitus on olennaisen tärkeää kestävän, monimuotoisen ja demokraattisen kulttuurialan ja luovien toimialojen ekosysteemin varmistamiseksi. Julkisen rahoituksen nostaminen perustellaan ennen muuta pitkäkestoisen ja monimuotoisen kulttuurialan ylläpitämisen ja edistämisen näkökulmasta. Se on täysin päinvastainen tapa puhua kulttuurin julkisesta rahoituksesta kuin selonteon yksityistä rahaa korostava puhe. Ei siis ihme, että selonteossa vaietaan EU:n suosituksesta.

Mitä tulee muiden Euroopan maiden julkisrahoitteisten kulttuuribudjettien määrään, esimerkiksi Viro, Latvia, Malta, Unkari, Liettua ja Islanti toimivat jo EU:n viimesyksyisen suosituksen mukaan. Virossa, Latviassa, Maltalla ja Unkarissa kulttuuribudjetti on 2,2 prosenttia valtion budjetista, Liettuassa kaksi ja Islannissa 2,3. Suomen rinnalla alhaista kulttuuribudjetointia harjoittavat muun muassa Bulgaria, Romania ja Irlanti. Alhaisin kulttuuribudjetti on Kreikassa, 0,3 prosenttia valtion budjetista. Suomessa ollaan kovaa vauhtia laskeutumassa vastaaviin lukemiin.

Taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen alasajosta puhuttaessa on myös huomattava kuntien rooli. Selonteossa mainitaan, että kirjasto- ja kulttuuritoiminnan järjestäminen kuuluu kuntien lakisääteisiin tehtäviin, mutta jätetään mainitsematta se, että kyseisiin tehtäviin sisältyy myös ammattimaisen taiteen ja kulttuurin edistäminen. Ei siis riitä, että kunnassa on kiltin harrastajan talkootyönä vetämä kuvataidekerho tai nuorille tarjottu bändikämppä, vaan tulisi ylläpitää myös ammattimaisesti tehtyä kulttuuria. Hallituksen kulttuurileikkaukset iskevät erityisesti pieniin kuntiin, joten on syytä kysyä, pystyvätkö ne enää hoitamaan lakisääteistä kulttuuritehtäväänsä. Ja jos eivät pysty, miten toteutuu sekä lain tarkoitus että selonteossa hehkutettu ”jokaisenoikeus” kulttuuriin? Ei mitenkään.

Taiteilijoiden epärehellinen osallistaminen ”uudistajiksi” ja ”muutosvoimaksi”

Selonteossa todetaan, että taiteen ja kulttuurin tekijät ovat ”yhteiskuntamme uudistajia”. Onko kukaan kysynyt taiteilijoilta, haluavatko he olla uudistajia niillä tietyillä markkinaehtoisilla tavoilla, joita nyky-yhteiskunta edellyttää? Tuskin.

Uudistajuuspuhe niveltyy kiinteästi uusliberalistisen ideologian myönteiseen, kenties jopa ”voimaannuttavaksi” kuviteltuun keinovalikoimaan. Mediatutkija Marko Ampujan mukaan uusliberalismin ideologiseen projektiin sisältyy vahva kurinalaistava käskylinja, joka toteutuu jatkuvana leikkauspolitiikkana ja työttömyydestä rankaisemisena. Ne ovat kuitenkin pohjimmiltaan negatiivisia kontrollimuotoja, jotka eivät kykene tarjoamaan myönteisiä identifikaation ja osallistumisen kokemuksia. Näin ollen tarvitaan myös jotain optimistista ja tulevaisuuteen myönteisesti kurottavaa jargonia, kuten puhetta innovaatioista ja uudistumisesta. Selonteon uudistajuuspuhe vastaa juuri tähän tarpeeseen. Se toimii tärkeänä vastinparina tiukkaa budjettikuria korostavassa nykytilanteessa. Uudistajuuspuheen ilmiselvä tarkoitus on valaa myönteistä toivoa ja konsensusta, jotta uusliberalistinen järjestys säilyisi. Uudistajuus ei näin ollen tarkoita vapaata ja vallatonta uudistamisen mahdollisuutta, vaan tiukasti ohjattua ja rajattua toimijuutta tietyin ehdoin. Uudistajan viitta on ahdas haarniska, jossa uudistamisen potentia on ennen kaikkea kuvitteellista.

Selonteossa todetaan niin ikään, että kulttuurialasta on tullut arvostettua ”perusteollisuutta”. Lausuma kuvaa vaivaannuttavasti, miten Suomessa on tapana osoittaa suurta arvostusta jollekin alalle kutsumalla sitä teollisuudeksi. Samalla se on osa laajempaa globaalia markkinaistumisen ja uusliberalistisen talouspuheen ohjaamaa kulttuuripolitiikkaa, joka yhdistyy tiiviisti osaksi ”luovan talouden” politiikan aggressiivista ekspansiota. Yhteiskuntatieteilijä Olli Jakosen mukaan luovan talouden puheessa ei pohjimmiltaan ole kyse taiteesta, vaan siitä, että kulttuuri pyritään yhdenmukaistamaan miksi tahansa markkinoilla myytäväksi hyödykkeeksi. Merkillepantavaa onkin, että kulttuurin talousvaikutusten korostaminen ei ole tuonut kulttuurille lisää rahoitusta tai arvostusta. Päinvastoin: koronapandemian aikaan näkyi hyvin, miten kulttuurialan asioiden hoitaminen oli leimallisesti ”kakkosluokan politiikkaa”, kuten Jakonen toteaa. Onkin turha odottaa, että kulttuurin nimittäminen perusteollisuudeksi parantaisi kulttuurin rahoitusta tai arvostusta millään tavalla.

Selonteossa väitetään, että kulttuuri on ”inhimillisen toiminnan muutosvoima, koska se määrittää, miten suhtaudumme ympäröivään maailmaan ja sen muutoksiin.” Mutta entä jos suhtautuminen ympäröivään maailmaan sisältää ajatuksen, että nykyistä itseisarvoista muutosta tulisi hillitä ja hidastaa? Tai että muutoksen suuntia voi olla useita, ja ne saattavat olla myös keskenään ristiriitaisia?

Muutosvoimajargonin innoittamana kulttuuri esitetään selonteossa ratkaisuna ongelmaan kuin ongelmaan: maahanmuuttajien kotoutukseen, henkiseen kriisinkestävyyteen, kansalliseen resilienssiin, rauhan edistämiseen ja medialukutaitoon. Ohjenuorana ja taustaideologiana toimii Maailman talousfoorumin (WEF) The Future of Jobs Report 2023, jonka määrittelemät ”tulevaisuustaidot” on kritiikittömästi kopioitu selontekoon. Luovan ajattelun ja empatiakyvyn merkitystä toistellaan ilman kyseisten käsitteiden määrittelyä. Merkillepantavaa on, että kriittinen ajattelu ei kuulu talousfoorumin määrittelemiin tulevaisuustaitoihin.

Myös nykyinen kriisinkestävyyspuhe on sisällytetty osaksi selontekoa. Jopa Naton viides artikla mainitaan, tosin niin sekavasti, että maininta jää ainoastaan päälleliimatuksi irtoviittaukseksi.

Selonteossa toistetun taide- ja kulttuuriväen epärehellisen osallistamisen paradoksi on, että samalla, kun taiteilijoille ollaan asettamassa suurta yhteiskunnallisen uudistamisen tehtävää, tämän tehtävän toteuttamista ei olla valmiita rahoittamaan yhteiskunnan varoilla.

Mutta voidaanko taiteelle asettaa tällaista yhdenlaiseen ideologiseen ajatteluun ja arvomaailmaan nojaavaa tehtävää? Taiteen tekeminen on lähtökohtaisesti moniäänistä, moniarvoista ja samalla myös ristiriitaista, toisinajattelevaa ja kriittistä. Näin ollen taiteen vaikutuksia tai ”hyötyä” on mahdotonta mitata rahassa tai lyhyellä aikajänteellä, ja se juuri tekee taiteesta missä tahansa yhteiskunnassa elintärkeää toimintaa.

Onko Suomi todella valmis luopumaan moniarvoisuudestaan?

Kirjoittaja on äänitaiteilija ja kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti Turun yliopistossa. Tällä hetkellä hän työskentelee valtion kolmivuotisella taiteilija-apurahalla.

Lähteet:

Teksti on julkaistu Suomen Kulttuurirahaston tuella.