Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Paluu vapauteen (nro 54), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 9 euron hintaan (ei postikuluja).
Mitä laajempi tila, sitä suurempi vapaus – ainakin teoriassa. Onko vauva vapaampi kuin vanhus, entä nuori vapaampi kuin keski-ikäinen? Itselle asetetut velvollisuudet ja tavoitteet, yhteisön asettamat vastuut ja vapaudet, psyykkiset tilat, sattumat, yhteiskunnalliset olosuhteet ja kaikki muu olemassaoleva, jopa ei-olemassaolevat asiat vaikuttavat vapauden määrään niin monin tavoin ja sekavassa vyyhdissä, että vapauden määrän mittaaminen on miltei absurdi tehtävä – jo senkin takia, että kukin määrittelee vapauden hieman omalla tavallaan. Vapautta tosin sekin.
Joistain asioista voi kuitenkin kohtalaisen kiistatta olla yhtä mieltä, esimerkiksi näistä: vankilan ulkopuolella oleva ihminen on vapaampi kuin sen sisäpuolella oleva. Pelokas ihminen on vähemmän vapaa kuin peloton.
Onko työssäkäyvä vapaampi kuin työtön? Tarvitaanko vapautta rajattomasti, vai jotenkin rajallisesti? Kenen tehtävä on määrätä rajat? Tarvitaanko sellaista vapautta, jolla voi vahingoittaa vihollistaan? Entä rakastamaansa ihmistä? Toisen rakastamaa ihmistä, mutta omaa vihollistaan?
Pimeän vuodenajan lukunautintoa ja joitain painajaisiakin on minulle tarjonnut saksalaisen tutkivan toimittajan Ruth Hoffmannin kirja Stasikinder (”Stasilapset”, 2013). Kirjassa käsitellään tapauskertomusten kautta DDR:läisen valvontapolitiikan vaikutusta perheisiin, joissa isä, joskus myös äiti, työskenteli valtion tiedustelupalvelun leivissä. Tavallisen stasi-isän urkinnan kohteina olivat ketkä tahansa ”fasistisen” maan ajatuksia edustavat kansalaiset, mutta usein myös puoliso ja omat lapset. Kohteena on tietenkin myös isä itse, ja koko perhe, esimerkiksi asuntoon asennetun salakuuntelulaitteiston välityksellä.
Turha sanoakaan, että vakoilukoneisto romahdutti monen mielenterveyden. Useat koettivat paeta lännen puolelle henkensä uhalla.
Hoffmann kuvaa kirjassaan vuonna 1970 sattunutta tapausta, jossa erään 17-vuotiaan tytön nähtiin kävelevän Berliinin kaduilla käsi kädessä jugoslavialaisen, eli ”kapitalistisen”, pojan kanssa. Demokratiaa valvovat viranomaiset kyyditsivät tyttären kotinsa ovelle, ja isä, osoittaakseen kuuliaisuutta hallinnon edustajille, hakkasi näiden läsnäollessa tyttäreltään tajun kankaalle.
Tuo tyttö, Vera Lengsfeld, meni vuonna 1980 naimisiin matemaatikko-runoilija Knud Wollenbergerin kanssa, joka sittemmin osoittautui vaimonsa vastarintasuunnitelmia urkkivaksi stasilaiseksi.
Jotkut DDR:n tyttäristä ja pojista kritisoivat Saksan nykyhallintoa totalitarismin henkiinherättämisestä. Yksi kriitikoista on Vera Lengsfeld; nykyisin kansalaisaktivisti, kansanedustaja, toimittaja ja kirjailija. Kirjoituksissaan ja haastatteluissaan hän esittää yhteyksiä DDR:n hallinnon ja nykyisen hallinnon voimistuvan moralistisen ja totalitaristisen ajattelun välillä nojautuen muun muassa neuvostoliittolaiseen toisinajattelijaan, kirjailija Vasili Grossmaniin.
Totalitaristisia piirteitä Lengsfeld havaitsi esimerkiksi saksalaisessa koronapolitiikassa, kuten havaitsivat monet muutkin, jotka pitivät kaduilla ja verkossa silmiään auki. Nuoriin taottiin virkakoneiston nyrkein jälleen tottelevaisuutta, josta mainittakoon eräs parhaiten mieleeni jäänyt YouTube-video:
Syksyllä 2021 Berliinissä Unter den Linden -kadulla ryhmä teinejä musisoi kadulla uhmaten ulkonaliikkumisrajoituksia. Poliisipartio kaartaa heidän eteensä ja kolme nuorista pakenee, tytöistä toinen jää soittamaan kitaraa. Kaapinkokoiset poliisit iskevät tyttöä toistuvasti nyrkillä päähän, kunnes tämä jää liikkumattomana tielle makaamaan. Poliisit ajavat pois.
Vastaavanlaiset tapaukset ylittivät Saksan valtamedian uutiskynnyksen vain harvoin – ja silloinkin leimaten uhrit esimerkiksi salaliittoteoreetikoiksi. Yhteiskunnassa, jossa vallitsee vapaampi sana ja avoimempi journalismi, olisi pystytty estämään suuri osa lapsiin ja nuoriin kohdistuneesta fyysisestä väkivallasta – ja ehkäisty psyykkistä vahinkoa myös Suomessa. Selkärangaton, tuulten mukana taipuva journalismi on myös rapauttanut omaa uskottavuuttaan – tällaista saan kuulla lähes päivittäin tutkijoiden, kirjailijoiden ja itsensä journalistienkin suusta.
Koronapolitiikka on viimein nousemassa Saksan valtamediassakin kriittiseen valoon. Marginaalimedioiden tutkivat journalistit ovat löytäneet tieteellisten instituuttien ja poliitikkojen välisestä viestinvaihdosta todisteita siitä, että rajoitusten taustalla eivät olleet tieteelliset, vaan poliittiset perusteet. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä valtavaa taloudellista vahinkoa aiheuttanutta toimenpidekoneistoa ei noin vain enää lakaistakaan maton alle. Lasten henkinen ja fyysinen pahoinpitely ei estänyt ketään kuolemasta koronaan, vaikka ilmeisesti jossain pimennossa jotkut niin toivoivat kansalaisten ajattelevan.
Hetkeksi vielä DDR:n päättymistä edeltäviin aikoihin. Tukikohdan DDR:n hallinnon vastustajille, tuleville muurinmurtajille, tarjosivat Berliinissä evankeliset kirkot. Kirkot ovat jumalaan uskomisen fyysisiä ilmentymiä myös niille, jotka eivät jumalaan usko. Voi siis todeta, että jumala näyttäytyy myös niille, jotka eivät siihen usko. Se on olemassa vaikkei ole.
Samaa kaksijakoisuutta ilmenee maagiseen todellisuuteen lukijaa tutustuttavan antropologi Carlos Castañedan (1925–1998) kirjallisessa tuotannossa. Castañedan oma opettaja, meksikolainen yaqui-intiaani don Juan lienee ollut sepitettä, mutta maailman takana oleva maailma, jonka lainalaisuuksia Castañeda seikkaperäisesti – kielellisesti tosin aika kömpelösti – kuvaa, noudattaa sisäistä, samalla uskomatonta ja uskottavaa logiikkaa.
Monet väittävät, että elämä on lyhyt ja kertaluontoinen. Tuon tiedon valossa voi väittää, että ilon ja värien maailmoihin on mielekkäämpää astua kuin johonkin tunkkaiseen ja holhoavaan. Jos sinusta tuntuu siltä, että joku hieroo päivästä toiseen toisella kädellä naamaasi vasten pelolta haisevaa sontakikkaretta ja toisella kädellä heiluttaa silmiesi edessä vapautuksen avainta, ole varuillasi. Hän toivoo, että vapaudenkaipuusi muuntuu hyväuskoisen lapsen uneksi.