Uskon, että monien eläinten ystävien mielestä on fiksumpaa nostaa kissa pöydälle kuin pitää sitä väkisin sylissä. Pöydällä sen omaehtoisia tekosia voi seurailla ja sen motiiveja arvailla paremmin kuin pakkohellyydessä pidettynä. Elävää oliota tarkkaillessamme huomaamme, että sen teot ovat osittain arvattavia, osittain ennakoimattomia. Toteamme itsestäänselvyyden: puuttumalla olion käytökseen vaikutamme sen käytökseen. Eläin, tässä tapauksessa kissa, on kuin tulevaisuus tai kohtalo, johon voi osittain vaikuttaa, osittain ei.
Yhteiskunnallisessa, myös taidetta ja kirjallisuutta koskevassa keskustelussa pohditaan toisinaan tosiasioita sillä tasolla, onko niitä olemassa vai ei. Pohdintaa esiintyy myös siitä, kenellä on oikeus sanoa mikä on totta, ja jopa siitä, kenellä on ylipäätänsä oikeus sanoa mitään.
Voisiko olla niin, että sinäkin, lukija, saat sanoa näin:
Mielestäni kaikilla ihmisillä, kuten median valitsemilla asiantuntijoilla, on oikeus väittää päättömiäkin asioita tosiksi. Mielestäni kaikilla on oikeus kumarrella ja totella täysin kritiikittömästikin näitä viimeisen sanan esittäjiä, jos niin haluaa, tai jos vaikka ei muuta jaksa. Mielestäni jokaisella on oikeus kieltää ketä tahansa osallistumasta julkiseen keskusteluun, ja mielestäni luonnontieteellisten faktojen esittäjien puheoikeuden saa kyseenalaistaa. Mielestäni rauhanneuvotteluihin suostuttelijaa saa kutsua putinistiksi, ja Naton kannattajaa saa kutsua omiensa joukkohautaa kaivavaksi muinaisliskoksi.
Vastaan itse: kaikkea saa sanoa, koska jos ei sano, katkeroituu hiljaiseksi tai avoimeksi kostajaksi, tai kuten Tero Tähtinen tässä numerossa kirjoittaa, ajautuu netin syrjäisimmille rämeiköille.
Keskustelu on käytävä aukiolla, kansan keskellä.
Maailman kansalaisista on oman laskelmani mukaan 0,05–0,09 prosenttia sellaisia, jotka lähtökohtaisesti haluavat pahaa toisilleen yrittämättä saavuttaa hyötyä itselleen, eli, sanoisinko, pahoja ihmisiä on aika vähän. Kaikki muut, jotka aiheuttavat vahinkoa toisille ihmisille ja muille elollisille olioille, tekevät sen hyvissä tarkoituksissa: saadakseen ravintoa ja suojaa sekä kartuttaakseen sosiaalista verkostoaan ja rahallista kapitaaliaan – eli parantaakseen eloonjäämisensä ehtoja ja puolustaakseen omaa ja heimonsa asemaa.
Toimivaksi havaittu keino sosiaalisen ja taloudellisen pääoman kasvattamiseksi on sijoittaa itsensä hyvien ihmisten ja hyvien asioiden puolelle, mieluiten mahdollisimman näyttävästi.
Hyvyyden määrittely voi olla hyvinkin helppoa: tarvitaan uhri ja syyllinen. Uhriuden määrittelyksi voi helpoimmillaan riittää se, että uhri sanoo olevansa uhri. Todisteeksi syyllisyydestä voi riittää jokin ulkoinen tunnusmerkki, kuten sukupuoli, kansalaisuus taikka ihon tai tukan väri.
Ikävät sanat tietenkin loukkaavat ja voivat traumatisoida kohteensa. Silti uskon, tai arvelen, että ”varmuuden vuoksi” vaikenemisesta aiheutuva yhteisöllinen vahinko on suurempi kuin niin sanotun vihapuheen tai vaikka valeuutisten ennakkosensuurista aiheutuva vahinko.
Kenellä tahansa on oikeus päättää siitä, mikä on valeuutinen ja mikä ei, ja kellä tahansa on oikeus nauraa toisen itseoikeutetulle valtuudelle päättää tästä oikeudesta. En puhu niinkään moraalisesta oikeudesta, vaan oikeudesta de facto. Nauru pidentää ikää. Itsesensuuri, joka on nöyristelyn siamilainen kaksonen, sen sijaan halvaannuttaa ja lyhentää elämää.
Eihän kukaan halua sanoillaan kylvää journalistin tai tutkijan mieleen itsesensuurin siemeniä? Ei varmastikaan. Mutta hyvien aikeiden nimissä näin voi tapahtua. Kuten Linda Hart argumentoi esseessään: akateemisen maailman sosiaalinen kontrolli ja tutkijoiden pelko työpaikkansa puolesta voi välillisesti aiheuttaa vahinkoa esimerkiksi nuorten terveydelle, jos näitä koskevaa tutkimustietoa muodostetaan systemaattisesti arvioidun näytön sijaan akateemisen yhteisön määrittämän konsensuksen pohjalle.
Hiljaisuuden ylläpito on ymmärrettävää, kun vaakakupissa on työpaikka tai sosiaalinen asema. Mutta jos tuntuu siltä, että suuta tai sanoma- tai tutkijatalon ovea ei uskalla avata yhtäkkiä apposen auki, kannattaa kokeilla sen vähittäistä raottamista. Tämä voi toimia esimerkkinä muille. Ummehtuneisuus hälvenee, kun yksi uskaltaa ensin tuulettaa. Hapen lisääntyessä ja äänitilan laajentuessa aivot kirkastuvat vähitellen kollektiivisestikin, ja piikittelijät lauletaan suohon, tai paremminkin viemäriin.
Vapaa keskusteluilmapiiri johtaa siihen, että idiotismi häviää ideoille, älyttömyys väistyy älyn tieltä, ja syyn ja seurauksen ketjut puhdistetaan ja kiillotetaan. Mielestäni olisi ainakin kokeilemisen arvoista luottaa toistemme itsenäiseen harkintakykyyn ja älyyn. Ja kauneudentajuun.
Tässä samassa numerossa – hieman kärjistetysti sanottuna – yhdet teilaavat kansallisromanttisen taiteen, toiset teilaavat kaiken muun taiteen. Sano, lukija: olisiko toinen näkemys pitänyt jättää julkaisematta?
Riitaisia väittelyitä seuratessa kaikki taiteen ympärillä käytävä keskustelu, myös raikkaimmillaan, alkaa tuntua siltä kuin etsisi sontakasasta värikkäitä sattumia, joita tuulen suunnasta riippuen voi joko syödä tai heittää toisen silmille. Yksi värikkäimmistä sattumista on nähdäkseni se, että väkisin sylin suojaan otettu kissa raapii hellijänsä kasvot verille.
Uskon, että monilla ihmisillä on tarve luoda maailmaan kauneutta tai löytää sitä. Kauneus pärjää keskusteluttakin. Mutta koska kauneudella on jotain tekemistä ymmärtämisen kanssa, keskustelujakin tarvitaan.
Hyvät aikeet -numero on myynnissä Särön verkkokaupassa (17 €, ei postikuluja).