Tämä blogiin kirjoittaminen ei oikein ole tahtonut luonnistua minulta. Enhän varsinaisesti ole edes mikään kirjoittaja. Kuva olkoon jatkossakin tärkein viestinviejäni.
Blogihiljaisuuteni (yhtä kommenttia lukuun ottamatta) on alkanut muodostua minulle jonkinlaiseksi paineeksi. Se tuo mieleeni erään vapaan kirjoitustehtävän ala-asteella. En millään tahtonut keksiä mistä kirjoittaa. Kovan pähkimisen jäkeen keksin kuitenkin kirjoittaa siitä, miten vaikeaa kirjoittaminen on. No, palautepäivänä opettajani ”Purtsi” sitten pyysi minut tunnin jälkeen juttusille (silloin olin erittäin ujo ja hiljainen). Hän halusi tietää, mikä on hätänä ja onko kirjoittaminen minulle yleensäkin kovin vaikeata. En enää muista, miten siinä kiemurtelin ja punastelin, mutta on varmaa, etten uskaltanut silloin sanoa: ”Hei, haloo opettaja, aihe oli vapaa — minähän kirjoitin!”
Tuntuu, että tämäkin kommunikaatiokanava on avattava puhumalla siitä itsestään. Mikä sellaisen viittauksen nimi sitten onkaan, kun näytelmän hahmo nousee hetkeksi katsojan asemaan ja toteaa: ”Mikä esitys tämä oikein on olevinaan?”
Epätekstuaalisuudestani huolimatta omaan kuitenkin sen verran kirjallista sivistystä, että huomaan bogikirjoittamisen olevan aivan oma muotonsa. Olisiko se vähän kuin karaokelaulu? — Ammattilaiset ja lahjakkuudet erottuvat edukseen, mutta kun ihminen laulaa niin kyllä silloin sydänkin laulaa! Tätä vasten en ollenkaan ihmettele erään kirjailijaystävän kieltäytymistä blogaamisen jalosta aatteesta. Hän pelkää blogitekstin lörpöttelevän luonteen tarttuvan kaunokirjalliseen ilmaisuunsa, joten Blogistanista on parasta pysyä kaukana. Minuahan tuo tekstin lörpöttelevyys ei sinänsä häiritse, koska olen keskittynyt enemmän visuaaliselle puolelle. Muunlaiset rimakauhuefektit sen sijaan häiritsevät, tosin niistä selviää yleensä pienellä itsepetoksella — tai punaviinillä.
Näin aloittaa
Sanna