Tiina Lehikoinen:
Alkujaan blogitekstini piti käsitellä Itämeren tilaa, mutta viime päivinä tehtyjen päätösten jälkeen päädyin kirjoittamaan Suomen suhteesta rannikkonaapureihimme:
Vuosi 2009 oli suomalaisuuden kannalta skitsofreenista aikaa. Keväällä juhlimme maamme “200-vuotissyntymäpäivää”, koska Suomi liitettiin Venäjän autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi Porvoon valtiopäivillä 28.3.1809, ja kun vuosi ehti syksyyn kippisteltiin talvisodan syttymisen 70-vuotisjuhlan kunniaksi. Ensin siis hurrattiin Suomen liittämistä Venäjään, sitten Neuvostoliiton ja Suomen ajautumista keskinäiseen sotaan.
Suomella on aina ollut poliittisesti vivahteikkaat välit Itämeren muihin valtioihin, varsinkin Venäjään, Ruotsiin ja Saksaan. Maamme syntyi osana Ruotsia, lainasi kulttuurisia tapoja aina uskontoa ja kielioppia myöten esi-isiemme koulutusmaasta Saksasta ja pinnisteli autonomiseksi valtioksi Venäjän kainalossa.
Talvisotaa ja jatkosotaa seuranneiden kylmien vuosikymmenten jälkeen Suomi ja Venäjä ovat julistaneet olevansa tasavertaisia naapurivaltioita, jotka harjoittavat rauhallista rinnakkaiseloa. Toisaalta maiden “ystävyyskauden” aikana Venäjä on muistuttanut useaan otteeseen, että naapurin on parempi olla sekaantumatta maan sisäisiin asioihin, kuten Venäjän lukuisiin ihmisoikeusrikkomuksiin.
Miksikö mietin näitä nyt? Etelä-Suomen aluehallintovirasto myönsi perjantaina 12.2.2010 luvan Venäjän ja Saksan omistamalle Nord Stream AG:lle kiistellyn kaasuputken rakentamiseen. Tuleva kaasuputki kulkee Viipurista Saksaan, ja se sijaitsee 375 kilometrin pituisen matkan Suomen talousvyöhykkeellä. Kaasuputkessa kuljetetaan Venäjältä Saksaan maakaasua 55 miljardia kuutiometriä vuodessa. Aluehallintoviraston päätöksen myötä rakennustyöt voidaan aloittaa heti, ja putkessa aletaan siirtää kaasua jo ensi vuoden puolella.
Ympäristön kannalta putkihankkeen hyväksyminen on maamme järjettömimpiä ja lyhytnäköisimpiä päätöksiä. Itämeren tilanne on ollut jo vuosikymmeniä hälyttävä, ja se kuuluu maailman saastuneimpiin meriin. (Ironista kyllä, Itämeri oli viime vuonna jopa ehdolla Guinnessin Ennätyskirjaan tittelillä “World’s Most Pollutes Sea”.)
Entä miksi Suomen viranomaiset sitten asettuivat putkihankkeen tueksi? Kenties siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomen tasavertainen kumppanuus ja oikeus itsenäiseen päätöstentekoon suurten teollisuusmaiden rinnalla on vain näennäistä. Suomi on Itämeren valtioiden keskuudessa mielistelijä. Se ei halua tulla läksytetyksi, vaan esiintyä Kuninkaiden ja Tsaarien kera samalla tanssilattialla.
Kaasuputkihankkeessa Suomi edustaa narria. Koko 2000-luvun ajan Itämerestä puhuminen on ollut maamme poliitikkojen keskuudessa trendikästä. Vaalipuheissa Itämeri on ollut keskeinen valttikortti, ja puolueet ovat kilvan kertoneet olevansa huolissaan “kauniin meremme” puolesta sekä tekevänsä kaikkensa kamppailussa vesialueen saastumista vastaan.
Hurskastelu osoittautui nyt tyhjäksi. Suomi ei tehnyt mitään, vaikka Venäjän rooli Itämeren turmelemisessa Puolan ohella on ollut jo kauan kaikkien tiedossa. Suomi otti jälleen kerran poliittisen hymistelijän roolin, jolle kaverisuhteet merkitsevät enemmän kuin luonnon säilyminen.
Suomi elää yhä kaksoispersoonaista elämää: se pelkää pienuuttaan ja tekeytyy isottelijaksi, joka pokkuroi vielä isompi poikia. Ja salassa se itkee, että Saksa ja Venäjä olisivat joka tapauksessa aloittaneet rakennushankkeen, hyväksyi maamme putkea tai ei.
Kolmikon yhteistyöhön kiinnostavan lisän antaa se, että putken asentaminen edellyttää meren pohjaan hautautuneiden sotatarvikkeiden raivausta. Putki siis pakottaa kaivamaan esiin maiden väliset historialliset kahakat, vaiennetetut haavat ja hylkytavarat. Kahden suuren valtion kaivausurakassa Suomelle “ikään kuin” muistutetaan jälleen kerran, missä kaapin paikka ja rajalinjat sijaitsevat, sekä kuka on meren herra.