Hannimari Heino:
”No semmosii joiden ohi me vaan mennään eikä huomata”, kuvailee Sylvia, 8-vuotias kirjoittajapajalainen, kun mietimme yhtenä keskiviikkoiltapäivänä, mitä ovat pienuudet.
Suuruudet nyt kaikki tuntevat, mutta pienuudet? Mistä voisi aloittaa pienen suurentamisen, näkymättömän näkemisen?
Takki niskaan, ovesta ulos ja sata metriä oikealle kaupunginpuistoon. Ja sitten se pakollinen, näkökentän hetkeksi tukkiva, kivettyjen askelmien päässä pönöttävä suuruus, kirjailija Linnankoski. Sen juurella sietää siis arvuutella, mahtaako suuruus olla sitä, että saa joskus oman pystin ja vuosipäivänä ruusuja kultakirjaimisine nauhoineen. Vaiko että kasvaa yhtä korkealle kuin tuo kuusi tuossa? Vai muuta vielä?
Patsas himmenee himmenemistään, pimenevässä illassa erottuvat enää kiveykselle lasketut ruusut ja seitsemän lapsen kasvot: punainen ja valkea. Hajaantuminen alkaa. Kohta puiden katveessa näkyy kumarassa vaeltava retkikunta tykötarpeineen – muistivihkoineen ja kynineen – katseen viipyillessä milloin ylhäällä, milloin alhaalla, latvoissa ja lakastumisessa. Ja taas nopea kirjaus, syöksy alas paperille, johon jää hetki hetkeltä lisää jälkiä.
Sitten sormia alkaa paleltaa ja palaamme sisälle. Pienuudet suurennetaan kunnolla oikeaan kokoonsa ja kaikki kirjoitetaan muistolaatoiksi opistotalon seinälle, tätä ennen siihen ainoana kelpuutetun suuruuden, Suomen kartan, viereen.
Oman laattansa saavat muun muassa havunneulanen, maassa kierivä tyhjä vohvelipakkaus ja vaahteranlehti – siksi että eli tämän kesän. Samoin 495-vuotias heinänkorsi – siksi että pysyi siinä.
Johan alkaa maailman kirjallisuushölinä – reilut ja epäreilut kritiikit, vastineen vastineet ja oikaisun oikaisut joita olen itsekin menneinä viikkoina seurannut – vaimentua ja jokin muu vahvistua. Ei niin, etteikö olisi tärkeää arvottaa, polemisoida, provosoidakin, vaan pääasiaksi siitä ei ole. Mutta saattaa hyvinkin olla, että jostakin sen kaltaisesta, mitä nämäkin lapset nyt tekevät, on. Pääväyläksi suoraan tekemisen keskiöön.
Tässä kohtaa mieleeni palaa, kun muuan pitkän linjan runoilijatuttu evästi minua, esikoisensa vasta julkaissutta, kirjailijana olemisen karuista totuuksista: ”Ainut hienous koko jutussa on se, kun kirjoittaa. Muu on paskaa. Piinaa.” Ja huokaisi päälle, sivuilleen vilkuillen.
Kirjoittajapajassa kuuluu sielläkin välillä jokunen sisuksista kumpuava äännähdys kynän terän painautuessa sana sanalta syvemmäs paperiin ja lapsen pään keinahtaessa jokaisella painalluksella aavistuksen lähemmäs omaa kirjoitusta.
Isoimmaksi hienoudeksi tässä varmaan nouseekin, en sano lasten itsetiedottomuus, vaan että ei sillä niin väliä. Taiteella siis. Täysi hetki riittää, yksi tarkasti nähnyt katse tai neljän sanan painallus. Taide, kirjallisuus, on lopultakin vain sivutuote, niin hätkähdyttävä kuin se onkin.
Usein lapset – ne jo koulua käyvät – hätkähdyttävät minua sitenkin, että kysyvät yhä vain: Saako? Saako näin tehdä? Aina sanon että saa. Ja itseltäni kysyn: voiko? Voiko esimerkiksi kirjoittamista opettaa? Ei voi, näin tai noin. Mutta retkeillä voi, samoilla suuruuksista pienuuksiin, ristiin rastiin ruusuista havunneulasiin. Olla silminnäkijänä kun henki taas kulkee, kauhoo maisemaa levein vedoin, menee minne lystää.