Ulla Ora:
Monet kirjailijat ja runoilijat ovat teksteissään valittaneet, että romantiikkaa ei enää ole. Tottahan se on, tässä pursuavan vapauden valtakunnassa kaikkea saa kun haluaa, eikä Halua ollenkaan puutu. Tukahdutettu intohimo sen sijaan on keräilyharvinaisuus. Mielestäni tärkeä syy romantiikan puuttumiseen on siinä, että roomalaiskatolinen uskonto ei milloinkaan rantautunut Suomeen.
Minulla oli vuosia sitten ystävätär, joka oli kotoisin Bellunon kaupungista Italiasta. Hän oli tavatessamme rakastunut ja halusi poikaystävänsä kanssa sänkyyn, vaikka ei ollut vielä naimisissa. Hän ei uskaltanut toteuttaa haavettaan kysymättä papilta lupaa, vaan kokosi rohkeutensa kävelläkseen rippituoliin kysymän asiaa. Pappi oli kysymyksen kuultuaan raivostunut siitä, että ystäväni edes kehtasi tulla kysymään sellaista.
Tuollaisia pappeja ja rippituoleja tännekin tarvittaisiin. Dante ei olisi varmasti kirjoittanut jumalaista näytelmää, jos olisi päässyt Beatricen kanssa sänkyyn. Eikä Goethen nuori Werther olisi romanttisesti kärsinyt ollenkaan niin paljon, jos olisi voinut päätyä naimisissa olevan rakastettunsa lakanoihin.
Missä enää näkee rakastuneiden pitkiä katseita, poskien punehtumista, hengityksen väreilyä, ruumiiden säteilyä koskematta, tietoisuutta siitä, että jotain voisi tapahtua, jos se olisi mahdollista, ja kosintaa, ah niin, että mies polvistuu vuosien odotuksen jälkeen rakkaansa jalkojen juureen ja pyytää tämän kättä, suihkulähteen äärellä, puistoon rakennetussa rakkauden temppelissä orkidean tuoksun leijaillessa heidän koskemattomuutensa ympärillä.
Suomen kansa varmasti sekoaisi romantiikasta, jos kirkko, valtio sekä kunnat yhdessä kieltäisivät esiaviolliset seksisuhteet vaikkapa maasta karkotuksen uhalla.
Miten romanttista olisikaan istua baarissa katsoen miestä silmiin ja sanoa: ”rakkaani, enemmän kuin mitään muuta haluaisin tänä yönä tulla viereesi, mutta en voi, koska meidät silloin tuomitaan kuolemaan.”