Edellisessä tekstissäni pohdin vain oman blogitekstini pusertamista, mutta pieni pahilainen punaviini tuntui nousevan keskustelun keskiöön, ja nyt siis taiteen tekemisen näkökulmasta.
Tietääkseni taiteilijat käyttävät alkoholia hyvin erilaisiin tarkoituksiin. Yksi tarvitsee sitä painuakseen riittävän syvälle suohon, toinen päästäkseen suosta sen verran, että pystyy yleensä mihinkään ja kolmas päästäkseen ylös itse luomastaan suosta.
Taiteen tekemistä voisi verrata uskontoon. Jokaisella taiteilijalla on oma jumalansa, jota tulee palvella sen vaatimalla tavalla – ja tähän kukaan ulkopuolinen ei voi mennä väliin. Tavalla tai toisella omaan taiteeseen on uskottava, muuten se ei kestä.
Tähdentäisin vielä, että taiteilijan työväline on mieli, josta pitää löytää aina uutta ammennettavaa. Ja mieli on aikamoinen paimennettava työvälineenä. Jokainen joutuu kehittämään oman metodinsa: meditaatiota, joogaa, maratonjuoksua, teetä, kahvia, viiniä, eristäytymistä, mansikoita, tummaa suklaata, siivoamista, olutta, päälläseisontaa, paastoa…
1920-luvulla surrealistit ryhtyivät André Bretonin johdolla kokeilemaan mielen mahdollisuuksia uusin keinoin, johon kuuluivat oopiumi, absintti, hypnoosi, itsesuggestio, spiritismi – ja samalla luotiin uusi taidesuunta. Siinä leikissä taisi kyllä joku mieli tuhoutuakin. Lisää aiheesta voi lukea Timo Kaitaron kirjasta Runous, raivo, rakkaus – johdatus surrealismiin.
Joka tapauksessa, aihe tuntuu kiinnostavan. Miten olisi jonkin tulevan Särön teemaksi ”Taiteilijan tajunta”?
Sanna
PS. Myönnän, kohtasin William Blaken viime maanantaina eräässä helsinkiläisessä elokuvateatterissa.