Ulla Ora:
Taide voi ruokkia taidetta. Siitä kertoi runoilija Kristiina Wallin, joka vieraili muutama viikko sitten Kotkan runoklubilla. Hän luki runoja tuoreesta kokoelmastaan: Kaikki metrit ja puut ja kertoi kirjoittamisesta. Wallin toi esille valokuvaaja Jan Kailan tanssijakuvat, jotka ovat omakohtaisen kokemuksen lisäksi vaikuttaneet hänen runoihinsa.
Runoillan jälkeen aloin miettiä, miten toisen tekemä taide on vaikuttanut minuun ja kirjoittamiseen. Suurin osa taiteesta ei jää mieleen, mutta onneksi muistissa on myös muita kuin teksteihin liittyviä isoja taidekokemuksia.
Helsingin Valokuvataiteen museossa oli syksyllä näyttely, jossa yleisö sai pitää sylissään virtuaalista vauvaa. Vauva oli oikean kokoinen, mutta heijastettu kolmiulotteinen kuva. Tuolilla istuessa sen saattoi ottaa syliin. Vauva oli vaativa, jos sitä piti väärässä asennossa, se huusi ja saattoi pudota sylistä. Rinnalla se rauhoittui. Taiteilija oli paikalla kertomassa työstään, ja halusi vapaaehtoisia pitämään vauvaa sylissä. Suostuin siihen. Yleisö seurasi, kun imetin ja keinutin itkevää virtuaalivauvaa. Jotain siinä täytyi sanoa: ”onhan näitä tullut keinutettua…”. Taiteilija selvästi odotti, että kerron miltä tuntuu, mutta en kertonut, kun ei tuntunut miltään. Mietin vain, miltä tämän pitäisi tuntua, imettämisen, en saanut yhtään muistikuvaa. Pitäisihän tämän tuntua, johonkin äitiyteen viittaavalta. Mieleen tuli naistenlehdet, joissa äidit puhuvat äitiydestä kuin jostakin virtuaalitodellisuudesta, joka on kaukana heidän itsensä ulkopuolella. Halusin paeta kirkuvaa lasta, pois. Viimeinen ajatus oli, miksi joku halusi tehdä tällaisen työn. En saa tilannetta mielestäni, mitä jos olisin ollut yksin vauvan kanssa pimeässä huoneessa, olisinko tuntenut jotain. Ehkä olisin ajatellut maailmanpolitiikan arkea ja unohtanut, että sylissä on joku toinen, ehkä. Virtuaalinen vauva liikuttaa minua yhä, liikuttaa siksi kun ei liikuta, kun ei tunnu eikä kosketa.
Toinen taidekokemus, josta en pääse eroon on espanjalaisen Victor Ericen ohjaama elokuva Unelma valosta. Näin sen ensimmäisen kerran 90-luvun alussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Istuin keskellä katsomoa, enkä viitsinyt lähteä kesken elokuvan pois, vaikka mieli teki koko ajan oluelle. Siinä elokuvassa ei tapahtunut oikeastaan mitään. Mies maalasi lähes koko ajan samaa omenapuuta. Hän teki tarkkaa työtä, piirsi liidulla jokaiseen aitoon lehteen merkin, jotta taulun mittasuhteet olisivat oikeat. Elokuvan dramatiikka syntyi vesisateesta, joka puolivälin paikkeilla pyyhki kaikki liidulla tehdyt valkoiset merkit lehdistä sekä suttasi maalauksen. Maalari otti asian rauhallisesti, piirsi merkit uudelleen ja aloitti työnsä alusta. Toinen mielikuva jäi taiteilijan vaimosta. Hän makasi enimmäkseen samalla vuoteella ja näytti kuolleelta, vaikka hengitti. Olen nähnyt elokuvan jo kolme kertaa ja haluaisin sen itselleni.
Kolmas ja taidekokemus oli viime syksynä, kun menin katsomaan valokuvaaja Elina Brotheruksen näyttelyä Helsinkiin. Se oli pienessä intiimissä tilassa. Yhdessä huoneessa oli videoinstallaatio: Bright, bright day, jossa valokuvaaja juoksee mekko päällä nurmella, se oli kuvattu vastavaloon, ja maisema oli aivan kirkas. Siihen videoon olisin halunnut upota. Näyttely oli kuvattu yhteistyössä valokuvaaja Arno Rafael Minkkisen kanssa. Viimeisessä kuvassa he seisovat vierekkäin, katse yleisöön. Elina on pukeutunut, Arno seisoo alasti kädet sukuelinten päällä. Väliin jäi monta kuvaa, joista en ole kertonut, mutta jokainen niistä on muistissani.
Näyttelyn jälkeen nousi mieleen voimakkaasti yksi ainoa lause: ”Valkoisia helmiä valuu portaita alas”. Toistin sitä yhdessä runossa. Saatoin kuulla helmien kolahduksen askelmalta toiselle ja nähdä valon taittuvan mistä hyvänsä helmen pyöreällä pinnalla.
Elina Brotheruksen uusi näyttely avattiin Helsingissä galleriassa Pick Me (Iso Roobertinkatu 48) maaliskuussa, ja se on avoinna toukokuun loppuun saakka.