Viime vuonna julkaistu Anna Kinnusen väitöskirja Johtolankoja hulluuteen avaa hulluustutkimuksen kohdetta seuraavasti: ”Tieteellisessä keskustelussa ’hulluus’ on vaikea, määrittelijäänsä pakeneva käsite. […] lääketiede on lopulta vain yksi monista hulluutta merkityksellistävistä diskursseista […].”
Psykiatristen teorioiden lisäksi hulluustutkimus on kiinnostunut myös historiallisista ja kulttuurisista merkityksistä, ja mielen nyrjähtäneisyyttä voidaan tarkastella hyvinkin erilaisista lähtökohdista.
Kinnusen perinteentutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja tarjoaa jo itsessään monia näkökulmia aiheeseen. Kirjan viisi artikkelia hyödyntävät hyvin erilaisia lähdeaineistoja: SKS:n perinnetekstejä viime vuosisadan alkupuolelta, Niuvanniemen sairaalan potilaskertomuksia 1930-luvulta, mielisairaiden kanssa tekemisissä olleiden ihmisten haastatteluja sekä Arto Halosen elokuvaa Prinsessa.
Petteri Pietikäinen, Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professori, on jo aiemmin palkittu Hulluuden historia -teoksestaan, jolle on nyt saatu jatkoa. Kipeät sielut kertoo suomalaisen hulluuden historiasta 1800-luvun puolivälistä 1950-luvulle. Jykevän teoksen tutkimuksellisena ytimenä ovat lähes tuhannen potilaan tiedot Pitkäniemen ja Oulun mielisairaaloista. Yhteiskunnan ja mielisairaanhoidon kuvaus kattavat kuitenkin koko valtakunnan, ja erityisesti Lapinlahden sairaala saa tilaa kaikkein edistyksellisimpien hoitojen ja käytäntöjen näyttämönä – mitä ”edistyksellinen” sitten milloinkin on tarkoittanut.
Kinnusen ja Pietikäisen tutkimusaiheet sekä käsittelyssä olevat aikakaudet osuvat suurelta osin päällekkäin, ja julkaisujen välille virittyy mielenkiintoinen dialoginen suhde.
Kinnusen väitöstyö lähestyy aihettaan, mielenvikaisuutta, hermeneuttisesti kierrellen ja varoen, ennen kaikkea hulluutta hahmottelevien käsitysten, asenteiden ja erottelujen kautta. Tutkimus kiinnittyy erityisesti sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan todellisuus on monessa suhteessa sosiaalisesti rakentunutta. Tässä tarkastelussa hulluuden diskurssit eivät tietenkään ole erotettavissa hulluudesta itsestään vaan sanelevat sitä, kuka on normaali ja kuka ei. Samalla ne, kärjistetysti, määrittelevät ja muodostavat kohteensa – hulluuden.
Kinnunen sanoutuu tervejärkisesti irti konstruktionismin radikaaleimmista ilmaisuista. Sairauden takana on toki kiistämättömän todellisia aivokemiallisia syitä, mutta se, millaisia merkityksiä nämä biologiset tosiseikat saavat, on kulttuurinen ilmiö. Havainnollistavaksi esimerkiksi Kinnunen nostaa rakennetun ympäristön: portaikkojen ja kynnysten suosiminen tuottaa liikuntavammaisille esteitä ja siten heikentää heidän toimintakykyään samalla, kun nämä ratkaisut tekevät näkyväksi sen, millaiselle ihmiselle yhteiskunta on tarkoitettu.
Maltilliset konstruktionistiset lähtökohdat sopivat mainiosti käsitysten tutkimiseen. Yhdistyessään Erving Goffmanin ja Michel Foucaultin tapaisten ajattelijoiden valta- ja kontrollikritiikkiin ne tuottavat kiinnostavia, emansipatorisia kuvauksia.
Ongelmana onania -artikkelissaan Kinnunen kertoo, miten onanointi oli kristillisessä kulttuurissa jo satoja vuosia ymmärretty synniksi (1. Moos. 38:1–10). 1700-luvulla alkoi normirikkomuksen medikalisaatio: masturboinnin uskottiin johtavan hedelmättömyyteen, impotenssiin, epilepsiaan, ruumiinvoimien heikkenemiseen, hermoston ja aivojen vaurioitumiseen. 1800-luvulle tultaessa käsitykset onanian ja sairauden yhteyksistä olivat jo vakiintuneet lääketieteeseen. ”Samalla yleistyivät myös näkemykset, joissa onaniaa käsiteltiin vakavaan mielisairauteen johtavana ongelmana.”
Pietikäinenkin kirjoittaa onaniasta. Hän käsittelee muun muassa Pitkäniemen sairaalaan vuonna 1910 otettua Alexanderia, jota sairauskertomuksessa kuvataan ”ankaraksi onanistiksi”: nuori mies oli masturboinut suunnilleen kerran kuussa, mitä pidettiinkin mahdollisena syynä nuorukaisen mielenterveyden pettämiseen. Alexanderin kohdalla mahdollisuudet ennaltaehkäisyyn oli jo menetetty, mutta lehdistö suositteli onanismin hoito-ohjeiksi ruumiillista karaisua ja oikeanlaista ruokavaliota. Britanniassa vaivaan määrättiin kovempia lääkkeitä: erektiota ohjeistettiin tekemään tuskalliseksi haavoilla, polttonesteillä tai ruuveilla.
Kinnusen onania-artikkeli keskittyy 1930-lukuun, jolloin suhde masturbointiin oli jo alkanut lientyä. Itsesaastutuksen ajateltiin enää aiheuttavan ”lievempiä psyykkisiä häiriöitä, kuten hermostuneisuutta”. Vuosikymmen oli kuitenkin eugeniikan ja rotuhygienian kulta-aikaa. Jos onania ei sinänsä johtanutkaan hulluuteen, oli se osoitus yksilön huonoudesta: eläimellisestä alhaisuudesta ja itsekurin puutteesta. Masturbointi oli näin uudelleenmääritelty ensin synnistä mielisairauden syyksi, sitten oireeksi.
Aiemmat, kontrollihakuiset uskonnolliset ja lääketieteelliset määrittelyt olivat joka tapauksessa vaikuttaneet myös tavallisten ihmisten käsityksiin. Kinnunen esittelee kaksi sairauskertomusta, joissa onanointi ja kyvyttömyys sen lopettamiseen ovat ajaneet potilaat vaikean ahdistuksen valtaan, jopa niin suuren, että onanointi lopulta olikin keskeinen tekijä potilaan sairastumisen taustalla. Patologisoivat käsitykset onaniasta olivat toteuttaneet itsensä.
Kautta tutkimuksensa Kinnunen korostaa mielisairaaloiden perustamisen ja medikalisaation taustalla vaikuttavia rotuhygienian ja sosiaalisen kontrollin pyrkimyksiä. Mielisairaalat perustettiin suitsimaan yhteiskuntaa rapauttavia prosesseja. Laitoksiin suljettaviksi, usein myös sterilisoitaviksi, vietiin ihmisiä, jotka eivät olleet onnistuneet vastaamaan yhteiskunnan asettamiin haasteisiin.
Näin 1930-lukua käsittelevässä artikkelissa (Epä)normaali vanhuus: ”1900-luvun alkuvuosikymmeninä […] monet samanaikaiset ja toisiinsa lomittuvat prosessit – kuten lääketieteen voimakas kehitys, kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen ja huoli degeneraatiosta eli ihmissuvun rappeutumisesta – synnyttivät tilanteen, jossa klassinen ajatus terveestä sielusta terveessä ruumiissa kohosi uudelle tasolle; siitä tuli yksilöitä velvoittava ja arvottava vaade.”
Kuten Kinnunen toteaa, ihminen määrittyi epänormaaliksi – ”kummalliseksi” tai ”omituiseksi” – jo ennen lääketieteellistä diagnoosia, maallikoiden toimesta. Tervettä ihmistä määrittävinä piirteinä korostuivat ennen kaikkea työkyky ja toimeliaisuus. Työhaluttomuus ja -kyvyttömyys olivat ei-toivottavia piirteitä, jotka aikakauden lääketieteessä pyrittiin diagnosoimaan sairauksiksi.
Esille nousee sosiologi Andrew Scullin ajatus, jonka mukaan mielisairaalalaitos on näyttäytynyt keinona vapautua ikääntyvien, työkykynsä menettäneiden omaisten aiheuttamasta taloudellisesta taakasta.
Kinnunen löytää tapauskertomuksista kiinnostavan piirteen: vanhuutta itseään ei maallikoiden kertomuksissa pidetty työkyvyn heikkenemisen syynä. Näyttää siltä, kuin vanhuksen ja työikäisen välistä kategoriaeroa ei olisi tunnettu tai ainakaan nykyiseen tapaan korostettu. Artikkelin lopussa Kinnunen katsoo löydöksen osoittavan vanhuuden ja sairauden välisen syy-yhteyden keinotekoiseksi. Näkökulma on perusteltu, mutta paljastaa konstruktionististen painotusten heikkouden. Sosiaaliset järjestelmät ovat osa sitä todellisuutta, joka tuottaa hulluutta, mutta kokonaisvaltaiseksi tulkinnaksi tämä ei riitä. Materiaaliset reunaehdot, joiden puitteissa asenteita, käsityksiä ja diskursseja muodostetaan, ovat tulleet sivuutetuiksi.
Petteri Pietikäisen Kipeät sielut kytkee hulluuden taustat moninaisempiin yhteyksiin. ”Kirjan tarkoituksena on myös tuoda esille Suomen ja suomalaisten kärsimyshistoriaa, sitä, kuinka ihmisten mielenterveys on horjunut vaikeissa tilanteissa, joissa geneettisen alttiuden ohella köyhyys, hätä, puute, väkivalta, piittaamattomuus, tekopyhyys, läheisten menetykset, fyysiset sairaudet, onnettomuudet ja vastoinkäymiset sekä julkisen vallan kurinpitopolitiikka ovat raskauttaneet ihmisten mieliä ja tehneet heistä potilaita.”
Kontrollin ja hoitamisen korostukset ovat seuranneet toisiaan aaltoina. Mielisairaaloiden perustamista edeltävällä ajalla ”hourujen ja mielettömien” kohtalo oli usein julma ja epäinhimillinen. Kotitalouksissa arvaamattomasti käyttäytyviä omaisia kahlehdittiin parempien keinojen puutteessa loppuelämäkseen seinään, ja joskus lähes täydellistä immobilisaatiota saattoi kestää vuosiakin, niin että kokonaisvaltaisesti terveytensä menettänyt ihmisraunio on joutunut ulostamaankin makuupahnojensa vierellä olevaan kuoppaan.
Kun katsoo Kipeiden sielujen sivulla 87 olevaa valokuvaa köyhästä lapsiperheestä kurjan asumuksensa edessä, tajuaa, että työkykynsä menettäneen omaisen aiheuttama taloudellinen taakka ei ole ollut köyhälistölle mukavuusongelma eivätkä sairauskäsitykset keinotekoisia. Kysymys on pahimmillaan ollut elämästä ja kuolemasta. Suhtautuminen ja asenteet toki vaikuttivat paljonkin siihen, mitä sairaudesta seurasi.
Vaivaishoito pyrki osaltaan vastaamaan ongelmaan. Vaivaistaloja ”hullujenhuoneineen” pelättiin. Huutolaisuus ja talosta taloon ruotulaisena kierrättäminen voivat johtaa mukaviinkin oloihin, mutta yhtä lailla kehnoihin.
”Mielisairaiden ruotuvaivaisten kohtelu saattoi olla hyvinkin tylyä. On säilynyt tietoja siitä, että uuteen paikkaan tullessaan mielisairas kiinnitettiin ketjun päässä olevalla määrlillä kiinni seinään, joko ulos tai sisälle. Muutaman päivän päästä hänet vietiin seuraavaan taloon. […] Lopella Uudellamaalla asuneen henkilön kuvaus ruotuvaivaisista oli lohduton: Se matka oli kyllä kärsimysten tie, sillä heitä pilkattiin ja naurettiin, kun pahaiset renkipojat olivat kuskeina ja huusivat vastaantuleville: ’Kelpaako paska teidän pellolle?’ ja ’Minä oon nyt paskakuormaa kyydissä.’”
Mielisairaaloiden perustamisen taustalla oli, aiemmin mainittujen rotuhygieenisten ja kontrollointipyrkimysten lisäksi, aimo annos humaania auttamisenhalua. Hoito sairaaloissa oli kuitenkin kallista, joten niihin lähetettiin pitkään vain vaikeimpia tapauksia.
1800-luvulla mielisairaaloissa hoidettiin potilaita esimerkiksi kylvyin, ärsyttävin voitein, suonta iskemällä, oksettamalla ja lääkemikstuuroin. Ennen rauhoittavia lääkkeitä tai shokkihoitoja käytettiin paljon fyysisiä pakkokeinoja, kuten kahleita, pakkopaitoja ja eristyskoppia, ja kun olosuhteet olivat muutoinkin vankilamaiset, olivat hoidon parantavat vaikutukset heikkoja, usein varmasti vahingollisia. Eivätkä potilaat välttyneet toisten ihmisten mielivallalta näissä hyvin organisoiduissa laitoksissakaan.
1900-luvulla mielisairaiden pakkosterilisaatioilla pyrittiin yhteiskunnan, ei yksilöiden terveyteen. Hengenvaaralliset insuliinishokit ja lobotomia puolestaan edustivat tieteellisistä lähtökohdistaan huolimatta lähinnä uskomushoitoja: niiden parantava teho oli kehno, mutta haitat epäinhimillisiä ja kammottavia. Pelättyjä shokkihoitoja käytettiin lisäksi sairaaloiden sääntörikkomuksia seuraavina kurinpitotoimina.
Vaikka potilaita kohdeltiin paremminkin hoidon ja hallinnan kohteina kuin ihmisinä, tavoitteena oli kuitenkin heidän parantamisensa ja vapauttamisensa siitä kärsimyksestä, jota sairaus heille tuotti. Pietikäinen kirjoittaa: ”Käydessäni läpi lisää sairauskertomuksia aloin vähitellen toipua eräänlaisesta alkusokista ja nähdä myös valoa niin sairaalahoidossa kuin sairausjaksoistaan toipuneiden elämässä. Mitä useampaan potilaaseen ’tutustuin’, sitä selvemmin ymmärsin, etteivät mielisairaalat olleet niinkään sosiaalisen kontrollin ja niin sanottuihin poikkeaviin kohdistuvan virallisen vainon välineitä. Ennemminkin mielisairaala alkoi näyttäytyä paikkana, jossa yritetään vähentää tai ainakin hallita inhimillistä epätoivoa.”
Inhimilliselle epätoivolle sadan vuoden takaiset olosuhteet tarjosivat aineksia: Korkea lapsikuolleisuus ei tehnyt lapsensa menettämisestä helppoa, vaan tragedia suisti monen järjiltään. Sisällissodan ja myöhemmin toisen maailmansodan kauhut rikkoivat ihmisten sieluja siinä kuin ruumiitakin. Tähän päälle vielä kovat asenteet ja niistä seuraava ihmisten kohtelu. Kauhu ja tuska ovat olleet iso osa elämää Suomessa.
Kinnusen tutkimuksen ala on Pietikäisen kirjoittamaa historiaa suppeampi, ja sitä vaivaavat opinnäytetyölle asetetut muotovaatimukset, mutta molemmat näyttävät hulluuden historian moniulotteisena ja -mutkaisena ongelmien joukkona. Erityisesti Pietikäisen laajaa, yksityiskohtaista ja elävää esitystä voi suositella kenelle tahansa, jota aihe kiinnostaa.
Eri tasoilla ja eri tehtävissä vaikuttaneiden kansalaisten kokemuksia avatessaan nämä hulluustutkimukset sanoittavat oivallisesti sitä, mikä on ollut suomalaisen hulluuden todellinen inhimillinen merkitys. Samalla ne haastavat kysymään, missä määrin maailma on muuttunut. Miten mielen sairauksia nyt selitetään, miten niitä hoidetaan, ja millaisia ovat nykyiset asenteemme ’päästään seonneita’ kohtaan?