Anne Dougan:
Päivittäistä toimintaamme ohjailee lukemattomien sääntöjen litania. Osan näistä säännöistä olemme tehtailleet itse, osan niistä ovat meille laatineet itseämme viisaammat ja oppineemmat. Lisäksi on sääntöjä, jotka vain yksinkertaisesti ovat olemassa, syystä, jota kukaan ei tunnu tietävän.
Joidenkin sääntöjen noudattamista vastaan kapinoimme vimmatusti, toisia taas tottelemme lähes alitajuisesti, emmekä näin ollen edes kyseenalaista niiden olemassaolon oikeutusta.
Sanotaan, että pienet lapset tuntevat olonsa turvalliseksi ja tyytyväiseksi kasvuympäristössä, jossa noudetaan sääntöjä. Saman sanotaan koskevan myös kotieläiminä pidettäviä koiria (mistähän ne tuonkin tietävät?). Mutta tarvitsemmeko me, enemmän tai vähemmän rationaaliseen ajatteluun kykenevät aikaihmiset sääntöjä ohjailemaan lähes kaikkea käyttäytymistämme ja toimintaamme? Väitän, että emme. Ja väitänpä vielä, että liiallinen normittaminen on jopa pahasta, sillä se tappaa luovuuden.
Selvennän ajatustani viittaamalla parhaillaan harjoittamaani toimintaan, siis kirjoittamiseen. Vaikka mieleni tekisi pistää täysin ranttaliksi ja sallia sanojen vain yksinkertaisesti soljua paperille, en voi sitä tehdä, koska minun on pidettävä mielessäni tiettyjä sääntöjä: Ensinnäkin minun tulee noudattaa noita jokaisen kirjoittajan painajaisunissa kummittelevia kielioppisääntöjä ja toiseksi minun täytynee — ellen halua itseäni eliminoitavan kirjoittajalistalta — myös muistaa meille Särön blogiin vakituisesti kirjoittaville laaditut säännöt (väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että pidän niitä varsin kohtuullisina).
Oikeakielisyyden sääntöjä perustellaan sillä, että ne tekevät tekstistä lukijalle helpommin luettavan ja estävät erilaisten väärinkäsitysten syntymisen. Pitää kiistämättä paikkansa, mutta väitän silti, etteivät kielipoliisit harjoittaessaan liiallista saivartelua ja pilkunnussintaa (hups, tuli rikottua kaunokielisyyden sääntöä, wordikin kehotti tarkistamaan, mikäli sana sopii kirjoittamani tekstin tyyliin) aina kykene näkemään metsää puilta. Heidän joissakin tapauksissa epäolennaiset sääntönsä ovat luovuuden pahimpia vihollisia, sillä kirjoittaja saattaa jopa mennä täysin lukkoon niitä miettiessään. Tekstin teeman suhteen kirjoittaja onneksi nauttii nykyään, ainakin useimmissa kulttuureissa, melko suurta vapautta; tabuaiheita on kai loppujan lopuksi aika vähän. Hyvä näin, sillä sensuuri on sekin mörkö luovuudelle.
Itse olen sitä mieltä, että taiteen saralla sääntöjä saa ja pitää rikkoa; muutoin taide jämähtää paikoilleen. Historia tuntee kaikilta taiteenaloilta kapinallisia, jotka eivät alistuneet luovuutensa rajoittamiseen, vaan rikkoivat vallitsevia sääntöjä pistäen näin alttiiksi maineensa ja uskottavuutensa taiteilijoina (itseään Mozartiakin kuulemma kritikoitiin hänen omana elinaikanaan liiallisten nuottien kirjoittamisesta partituureihinsa). Useat heistä, tänä päivänä neroiksi luetut, saivat tunnustusta osakseen vasta silloin, kun heidän hautakivensä —jos heille sellaista edes pystytettiin— olivat jo kauan olleet paksun sammalpeitteen peittäminä. Saattaa tietysti olla, että näiden nerojen kohdalla pitää paikkansa jonkun viisaan (en muista kenen) esittämä väite:
”On ensin tunnettava säännöt; vasta sen jälkeen niitä voi rikkoa oikein”.
Ilmeisesti on olemassa myös seuraavanlainen normisto: säännöstö sääntöjen oikeasta rikkomisesta.
Lienee kuitenkin niin, että systeemi ilman minkäänlaisia sääntöjä johtaisi kaaokseen. Niitä siis tarvitaan; mutta kysymys kuuluu: missä määrin? Ehkä tässä voisi pitkälti syytää vastuun yksilölle itselleen, kehottaa häntä pohtimaan, kuinka paljon hän on valmis sääntöjä nielemään ja missä määrin hän on valmis vapautensa rajoittamiseen. Ehkäpä Marxin lausetta:
”Vapaus on välttämättömyyden tajuamista”
voisi soveltaa tähänkin yhteyteen; voisimme siis mennä sääntöjen supermarkettiin ja valita sieltä tiedostavan kuluttajan lailla vain itsellemme välttämättömän. Lopputuloksena voi yhä olla kaaos, mutta hallittu sellainen.