Saksassa mediassa ja kirjailijahaastatteluissa puidaan silloin tällöin, mistä asioista kirjailijan nykypäivänä oikeastaan pitäisi kirjoittaa. Asetelma on hassu, koska taiteellinen vapaus on kirjailijalla aina etusijalla. Mutta keskusteluista on se hyöty, että kirjailija joutuu mielessään kohtaamaan ilmassa olevia ilmiöitä ja arvioimaan suhdettaan niihin.
Suomessa kirjailijoita ei keskusteluissa haasteta tarpeeksi. Kulttuuritoimittajat ja kriitikot eivät luota siihen, että hankalat kysymykset – koskien vaikkapa kirjan näkökulmaa, rakennetta tai yhteiskunnallista viestiä – voivat johtaa hedelmälliseen keskusteluun. Kantaaottavuutta pidetään kirjailijoiden piirissä ehkä naiivina.
Kirjallisuuskritiikki on Suomessa usein kilttiä ja mitäänsanomatonta. Kustannustoimittajatkaan eivät näytä haastavan kirjailijoita riittävästi: liian usein teokset ovat kielellisesti vaatimattomia ja ajatustasoltaan tavanomaisia.
Suomessa kirjailijan asema on parempi kuin muualla maailmassa. Suomi on ainoa maa, jossa kirjailija pääsee naistenlehden kanteen tai iltapäivälehtien lööppeihin. Tämä saattaa vaikuttaa kirjailijoiden suhteellisuudentajuun. Kirjailijana Suomessa on myös helppoa päästä kolumnistiksi, ehkä liiankin helppoa. Lisäksi kirjailijat ovat Suomessa hemmoteltuja hienon apurahajärjestelmän takia. Mutta mitä sillä on väliä – hyvää, huonoa ja keskinkertaista kirjallisuutta syntyy Suomessa ja muualla maailmassa apurahoista riippumatta. Ongelmia Suomessa voi tosin syntyä siitä, että vapaaksi kirjailijaksi ryhdytään laskien apurahoituksen varaan. Jos rahaa ei tulekaan, joudutaan hankaluuksiin. Toivoisin suomalaisille kollegoilleni vähemmän riippuvuutta raatien mausta ja mielivaltaisuudesta.
Saksassa voi saada vain yksittäisiä pieniä apurahoja, ja usein ne on kytketty residenssityöskentelyyn. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokin paikkakunta pitää kirjailijaa rahaa vastaan vuoden ajan panttivankinaan.
Suomalaisessa kulttuurikeskustelussa kirjailijan sanoihin suhtaudutaan kuin profeetan puheisiin: niitä ei kyseenalaisteta julkisessa keskustelussa, tuskin kahdenkeskisissä kollegiaalisissa tapaamisissakaan. Teoksen menetelmien tai sanoman merkityksen kyseenalaistaminen otetaan henkilökohtaisena loukkauksena eikä mahdollisuutena syventää ja monipuolistaa näkökulmaa ilmiöihin, joista kirjailija kirjoittaa – ja puhuu.
Saksassa media ja yleisö ovat kiinnostuneita kirjailijoiden yhteiskunnallisista näkemyksistä, sillä toisin kuin poliitikko, kirjailija kykenee lähtökohtaisesti ilmaisemaan monimutkaisia asioita selkeästi, vivahteikkaasti ja tuoreista näkökulmista.
Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.
—
Stefan Mosterin haastattelu on julkaistu Särön numerossa Suomi-Utopia (nro 30). Osta numero täältä.