Älkää tulko sanomaan, että Suomen henkinen ilmapiiri olisi olennaisesti muuttunut sadan vuoden takaisesta. Tämä nykyinen on se sadan vuoden takainen lähtötilanne, josta aloimme rakentaa maatamme edes jotenkin oikeamieliseksi, hyväksi valtioksi.
Me huudamme toisillemme, välitämme juoruja ja huhuja, ikään kuin koululaitosta, hyvinvointivaltion sivistysihannetta ja hyvien tapojen suojakuorta ei olisi ikinä ollutkaan.
Olemme kääntäneet asennekellomme käymään taaksepäin samalla, kun poliittisesti porhallamme sumussa eteenpäin kohti jotain kiinteää, jonka aistimme siellä odottavan. Onko se pelastava vastaranta suojaisine poukamineen vai vaaniva karikko, sitä emme tiedä. Meillä on liian kiire palata jonnekin kuvitteelliseen Suomeen vuosikymmenien taakse, tajuamatta että samalla siirrymme myös sen ajan outoihin moraalikoodeihin, vajavuuksiin, joista olimme jo kasvaneet eroon.
Mutta mihin vuoteen aikakone on meidät sitten vienyt?
1939
Tavallaan vuosi 1939 olisi meille helpoin valinta. Talvisodan aatossa, tulevan kilvoituksen odotuksessa Suomi osaisi jälkiviisaana elää.
Kyse ei ole perinteisen sotimisen, tappamisen ja rintamalta palaavien ruumisjunien kaipuusta. Mutta jotain oikeamielistä hyvän ja pahan voiman yhteenottoa hekumoivat niin hallituspoliitikot kuin yritysjohtajatkin: talvisodan henki on mainittu kuluneen vuoden aikana aivan liian monta kertaa. Jos talouden ahdingon, omat virheinvestoinnit, väärät kasvustrategiat ja markkinoiden muuttumisen saisikin selitettyä eloonjäämiskamppailuksi, oheistappiot ja tuhansien oikeiden ihmisten tuhoutumisen voisi ehkä sietää paremmin.
Yrityksiä perustetaan yhtä tyhjien lupausten ja toiveiden päälle kuin vuosisata sitten.
Masentavatko kaavamaisissa kulusäästö-vastahyökkäyksissä ja sieluttomissa yt-neuvotteluissa uhratut hyvien työntekijöiden rykmentit? Kestä, osoita talvisodan henkeä.
Tuleeko läntinen yhteisö apuun, kun idänkauppa tyrehtyy pakotteisiin? Kestä, usko, osoita talvisodan henkeä ja syö enemmän halpaa vientijuustoa kotimaassa.
Luota ja laula Oodi ilolle, sillä euro ompi linnamme.
Kukaan ei halua myöntää, että eurolle voi käydä kuin Poppiuksen bunkkerille talvisodan Summassa. Se ei hajoa markkinavoimien keskityksessä, mutta pakkasella märissä lumipuvuissa siellä oleminen muuttuu urheimmallekin suomalaiselle mahdottomaksi.
1941
Entä sitten välirauhan viimeiset kuukaudet, elämmekö niitä? Jatkosotamantraa kuullaan tänä kesänä yhä enemmän. ”Suomi sallii amerikkalaisten joukkojen kauttakulun, harjoitukset, lomalaiskuljetukset ja ajautumisen lännen leiriin.”
Ei, nämä vertaukset olisivat liian helppoja. Siinä leirissä me olemme olleet jo Novgorodin valtakauden ajoista alkaen. Osana Ruotsia, osana EU:ta, osana kuviteltua suomalaista itseämme, osana jotain sellaista mikä ei ole kokonaan nyky- tai vanhavenäläistä itää. Venäjän näkökulmasta tsuhnaan ei ole koskaan voinut täysin luottaa: olemme arvaamattomia ja salavihaisia, joskin onneksi tyhmiä.
Toki meidät voi taas halutessaan nähdä pienenä sinisilmäisenä kansana suurvaltojen keskinäisen pullistelun välissä, puoliaan ja arvoyhteisöään valitsemassa, muka tahdottomana ajopuuna. Tai meidät voi nähdä kylmän teknisesti: taktisina merkkeinä rauhankumppanuuksien ja sotaliittojen ja yhteisten lentoharjoitusten ja kauttakulkujen koordinaatistossa. (Onpa kädessäsi suunnistuslaitteessa idän Glonass tai lännen GPS, ihan sama. Kumpikin piirtää keksityt rajamme epäselvästi, meiltä kysymättä.)
Muutama amerikkalainen lentokone Suomen taivaalla ei silti ole sama asia kuin aikoinaan totalitaarisen Saksan kanssa kimppaan meneminen. Yhdysvallat on käsittääksemme yhä demokratia, samoin kuin useimmat Nato-maista. Symboliikkaa yhteistouhuissa tietysti on, uhittelultakin näyttävää kaveeraamista kylän vahvimman turistin ja kesävieraan kanssa.
Eikä se rahan liikkeisiin vaikuta. Vuonna 1941 Suomen talous, vienti ja etenkin tuonti alkoivat liittolaisuuden vastineeksi saada vetoapua Saksasta. Yhdysvaltain nykyisestä talouskasvusta ei meille heru samanlaista suoraa tukea.
1916
Vaikeampaa meille on nähdä ja myöntää, että vuoden 2016 Suomi on muuttumassa samanlaiseksi kuin vuoden 1916 Suomi. Ensi vuonna vietämme satavuotisjuhliamme, ja vain itse pystymme estämään kansakuntamme päätymisen samaan hajaannuksen ja epäoikeudenmukaisuuden tilaan kuin vuonna 1917.
Mikä nyt on samoin kuin sata vuotta sitten? Paljon – eikä teoriassa mikään.
Maailmahan on avoin, täältä pääsee minne vain, rajattomasti. Muutkin kuin Gallen-Kallelat ja Sibeliukset voivat käydä toteuttamassa haaveitaan ulkomailla. Kasvamassa, chillaamassa, ei maalaus- tai sävellys-, vaan hiihto- ja rantapummeina.
Paitsi että eivät täysin voi. Ammatit ovat alkaneet periytyä ja eriytyä yhä tiukasti kuin 1916. Jos olet pappi, virkamies, lääkäri, sotilas, todennäköisesti ainakin joku jälkeläisistäsi valitsee saman uran. Ja miksei valitsisi, koska muilla aloilla hän olisi vain yksi kasvoton ja epätoivoisesti erottumaan pyrkivä nuori muiden joukossa.
Helsingin yliopiston viime syksyn uusissa oikeustieteen opiskelijoissa ei tainnut olla yhtäkään ihmistä, jolla ei olisi lähisuvussaan (isät, äidit, isovanhemmat, tädit, sedät) juristeja.
Ihmiset keskittyvät yhteiskuntaluokkiensa mukaisille seuduille ja kaupunginosiin yhtä nimbymäisesti kuin 1916.
Jos asut kehnossa korttelissa, ajatus luokkanoususta voi olla kaukainen haave. Joskus oli aika, että kalliolaisen yksinhuoltaja-pesulatyöläisen tytär pystyi kouluttautumaan juristiksi ja nousemaan tasavallan presidentiksi. Onko näin enää? Kyllä, ehkä, koululaitoksemme mainospuheissa ainakin. Todellisuus voi olla jotain muuta.
Pelko siitä, että joku muu porukka vohkii työmme hedelmät, kangistaa monia.
Nyt ne, joiden työpaikka on turvattu, pystyvät nauttimaan varallisuuden uusjaosta: elämään haluamallaan tavalla, downshiftaamaan lähiruokaravintoloihinsa. Ne myyvät, joiden on pakko. Ne ostavat, jotka voivat. Asuntoja, mökkejä, kartanoita, asemaa ja turvattua tulevaisuutta.
Yrityksiä perustetaan yhtä tyhjien lupausten ja toiveiden päälle kuin vuosisata sitten. Nousukkaat luovat peliyhtiöistään ja startupeistaan samanlaisia tulitikkuimperiumeja kuin silloin: seuraavan pörssi- tai toimialaromahduksen tullessa omaisuudet ja markkinaosuudet katoavat kuin savuna ilmaan.
Ulkoisesti eri sosiaaliryhmien erot eivät tietenkään ole niin valtavia kuin sata vuotta sitten. Muodin demokraattisuuden takia kaikki voivat kulkea samantyylisissä halpaketjuvaatteissa, jos haluavat. Erot pärjääjien ja luuserien välillä näkyvät enemmän ruokavalinnoissa, kuntoilussa, terveydessä, toiveikkuudessa. Ei niinkään tatuointien määrässä, vaan tyylissä. Erot ehkä kuuluvat puhetavassa, sanavarastossa ja aksentissa. Hyväosainen voi käyttäytyä kuin pissis, läpällä, ironisena statementina, mutta hän voi aina palata henkisen jakkupukunsa suojiin. Muut eivät voi niin tehdä, vaan ovat yhtä paljon tapakulttuurinsa vankeja kuin isoisoisovanhempansa.
Parempi väki ei erotu niinkään vaatteilla, vaan sillä että kodeissa luetaan, keskustellaan, pohditaan muitakin asioita kuin pelkkää urheilua, viihdettä tai julkkiksia. Menestyvät ihmiset suhtautuvat maailmaan konservatiivisesti mutta uteliaina: eksoottisia ulkomaalaisia ei ensimmäiseksi pelätä eikä vihata. Tulijat kun eivät ole heille vaaraksi.
Mikä tässä poikkeaa sadan vuoden takaisesta?
Se, että silloin meidän oli pakko elää noin, koska olimme vuosisatoja vanhojen sääty-yhteiskunnan peruja olevien rakenteiden sitomia. Nyt meillä olisi mahdollisuus elää paremmin, rakentaa yhä enemmän toisistamme välittävää yhteiskuntaa, jos aidosti haluaisimme. Ajaa taloutta, joka ottaa muut huomioon riistämättä ketään. Tehdä politiikkaa, joka ei tankkaa käyttövoimaansa toisten ihmisryhmien vihaamisesta.
Meitä estää omahyväinen laiskuutemme, jollaista varmasti näkyi myös vuonna 1916. Paremman maailman, paremman Suomen rakentaminen olisi työlästä, ja pelko siitä että joku muu porukka vohkii työmme hedelmät, kangistaa monia.
Siksi me mieluummin mekastamme kuin teemme yhteiskuntatalkoita. Pankkiirit ja prekaarit, Odinin soturit ja klovnit, maahanmuuttajat, yltiösuvaitsevaiset, isänmaan ystävät ja elämänkoululaiset – jokaisen on helppo valita puolensa ja karjua sen iskulauseita. Räyhäämisestä on sosiaalisen median takia tullut helppoa ajanvietettä ja sisältöä elämään. Sanomme itseämme aktiiveiksi, koska nautimme väärille mielipiteille huutamisesta.
Eikä kaikki tietenkään ole nyt samaa kuin 1916. Silloin räyhääminen ei ollut vielä noussut kansalliseksi hyveeksi. Siihen se ylsi vasta keväällä 1918, tunnetuin seurauksin.
Ja juuri nyt mekin ehtisimme vielä poistua tuosta ajasta, jossa olemme jo kertaalleen olleet.
—
Essee on julkaistu Särön numerossa Suomi-Utopia (nro 30). Osta numero täältä.