Kasvoin tavanomaisen tapakristillisessä suomalaisperheessä, jossa uskonnosta ei juuri puhuttu mutta lapset kastettiin ja lähetettiin pyhäkouluun. Kävin rippikoulun, yritin uskoa, mutta kirkko ja uskonto siirtyivät merkitykseltään laimenneina muun elämän taustalle. Varsinaisen uskonnollisen kriisini koin, kun esikoisemme syntyi. Tuolloin 1980-luvun alussa kirkon jäsen ei saanut lasta väestörekisteriin muutoin kuin kasteen kautta. Itse olin kyennyt kellumaan päättämättömästi evankelisluterilaisena kirkon piirissä, mutta en pystynyt lapsen puolesta tekemään mielestäni aitoa uskoa edellyttävää kastepäätöstä. Erosin kirkosta. Lapsiamme ei ole kastettu.
Luultavasti tätä päätöstä edelsi katolisen kirkon Maria-asenne. Asuimme noina vuosina Roomassa, ja odottaessani esikoistani kuulin papin radiopuheen, jossa hän ylisti Mariaa ja kehotti naisia tyytymään nöyränä osaansa ja vaikeisiin oloihinsa, kun kerran tuntemattomasta Mariastakin, vaatimattomasta ja köyhästä ”ei kenestäkään” saattoi tulla Jumalan äiti. Tämä tuntui tuolloin noin kolmikymppisestä suomalaisnaisesta törkeältä väheksymiseltä ja oli juuri sitä ylistämisellä alistamista, jota me silloisen feministisen näkemyksen omaksuneet olimme tottuneet paheksumaan.
Rakas saksalainen anoppini puolestaan erosi Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta naispappeuskysymyksen takia. Kirkko viivyttelikin asiassa pitkään, kuunteli vanhoillisten piirien mielipiteitä eikä uskaltanut siirtyä uuteen tasa-arvoisen ihmiskuvan aikaan. Anoppini liittyi eläkeiän kynnyksellä Helsingin saksalaiseen seurakuntaan, pitkälti sen musiikkiperinteen takia. Uskonnoton perheemmekin on siellä istunut lukuisat jouluaaton hartaudet korkeatasoista musiikkia kuulemassa ja mukana laulamassa. Hiukan ennen kuolemaansa anoppini teetti ja lahjoitti saksalaiselle seurakunnalle cembalon, jonka teki Tšekissä asuva suomalainen soitinrakentaja. Arvokkaan eleensä hän teki kirkon musiikkiperinnettä tukeakseen.
Olen elämässäni nähnyt tuhansia ja taas tuhansia Madonna-kuvia. Joulutarina ja eri kristillisten kirkkojen omansalainen Maria-kultti ovat kaikki minulle tuttuja. Aiheesta on ilmestynyt myös Elina Vuolan ansiokas suomenkielinen teos Jumalainen nainen. Neitsyt Mariaa etsimässä (Otava, 2010). Tiedän, että katoliset ovat kallellaan neitsytkulttiin, kun taas ortodoksit näkevät Marian etenkin äitinä. Evankelisluterilainen kirkko ei ole kovin Maria-keskeinen, eikä Maria ole meille korostuneen läheinen. Oman sukuni naiset – ja oma tyttärenikin – kannamme kuitenkin Mariaa toisena nimenämme jo monessa sukupolvessa.
Minun oli tultava joulukuussa 2022 Särön residenssiin Frankfurt an der Oderiin kuulemaan konserttitalon ihanasti soivassa entisessä kirkkosalissa Bachin jouluoratorio kapellimestari Rudolf Tierschin johtamien Singakademie Frankfurt Oderin suuren kuoron ja Brandenburger Staatsorchesterin loistavana esityksenä ymmärtääkseni ja oppiakseni jotain uutta. Syvällisesti vaikuttavan, upean sävellyksen toisessa kantaatissa on alttoaaria Schlafe mein Liebster, geniesse der Ruh. Sen ensimmäinen säe kauniin nuoren alton Martha-Luise Urbanekin erinomaisesti laulamana teki minuun valtavan vaikutuksen. Tekstissä puhuu nuori, vastasynnyttänyt äiti, joka tyynnyttelee lastaan uneen. En muista aiemmin kohdanneeni raamatullista puhetta, jossa hyvin luonnollista äitiyskokemusta heijastava Maria hellittelee vauvaansa kutsumalla tätä rakkaimmakseen. Ajatus on liikuttavan maallinen ja jopa ruumiillinen samalla kun se on tietysti tarkoitettu uskonnolliseksi, pyhäksi ja varsinkin toisessa säkeessä tämän nimenomaisen lapsen ennalta määrättyyn tulevaisuuteen katsovaksi.
Minulle tuo oratorion kohta kuitenkin näytti aivan uudenlaisen Marian, nuoren äidin vauvaansa keskittyneenä. Kaikki muu on ulkopuolista ja toissijaista, siinä ovat vain äiti ja lapsi. Itse en nuorena äitinä tätä olisi ehkä kyennyt näkemään, saati arvostamaan, mutta nyt kun meille on syntynyt pieni tyttärenpoika, eläydyinkin tuohon musiikin välittämään hetkeen aivan uudella tavalla, joka ei ole lainkaan uskonnollinen, vaan hyvin maanläheinen mutta silti syvästi henkinen ja voimakkaan inhimillinen.
Schlafe, mein Liebster, geniesse der Ruh,
Wache nach diesem vor aller Gedeihen!
Labe die Brust,
Empfinde die Lust,
Wo wir unser Herz erfreuen!
Schlafe, mein Liebster, geniesse der Ruh,
Wache nach diesem vor aller Gedeihen!