Keskustelu runoudesta ja sen kritiikistä on ollut mukavan vilkasta viime päivinä. Arttu Seppäsen kirjoittama arvio entisen taitoluistelija Kiira Korven runoteoksesta (HS 21.3.2023) järkytti monia kenties siksi, että lehdessä runouden kaksi maailmaa törmäävät voimakkaasti. Vaikka kritiikin kärki kohdistuu kustantamoon ja Kiira Korven henkilöä kohdellaan kunnioittavasti, runositaateista tulee epämukava olo. Kuin kriitikko olisi päässyt käsiksi viattoman yksityishenkilön päiväkirjaan ja jostain syystä päättänyt revitellä julkisuudessa sen kanssa.
Suomessa lienee tuhansia ihmisiä, joiden pöytälaatikoista löytyy suunnilleen tämä runo: ”Vittusaatanaperkele”. Sen karkaaminen omalla nimellä kansien väliin ja Hesarin kriitikon reposteltavaksi on painajaisuni, josta Kiira Korven tapauksessa jotenkin tuli todellisuutta. Tässä tekstissä pohdin, miksi.
Mutta ensin hentoinen muistutus, jota en olisi uskonut tarpeelliseksi ilman viime päivien puheenvuoroja – ei runoilijan vaan lukevan yleisön, jolle kulttuurijournalismia kirjoitetaan. Kun runokirja tulee julkisuuteen, kaikille osapuolille on hyödyllistä tietää, että on yhä olemassa henkilöitä, joita kutsutaan kriitikoiksi. Eivätkä he millään välttämättömyydellä tule pitämään lopputuloksesta. Kirja on karannut tekijältään mediaan, sananmukaisesti välitilaan, jossa hän ei voi muuttaa siitä merkkiäkään; yhtä vähän kuin poliitikko voi demokratiassa kontrolloida reaktioita sanomisiinsa.
Monet ihmiset eivät koe ja käsitä runoutta ensisijaisesti julkisena toimintana, vaan intiiminä tunnustuksena, joka on usein ellei yleensä tarkoitettu vain kirjoittajalle itselleen. Tästä syystä mielikuvien runous on puhdasta tunnetta, ei järkeä. Sisältöä, ei muotoa. Spontaania itseilmaisua yleisölle, joka on ensisijaisesti runoilija itse. Itselleen kirjoittaessaan hän kenties oppii hyväksymään vaikeat tunteensa, jalostamaan ne energiaksi, antamaan anteeksi.
Nykyrunous on keskimäärin huonosti tunnettua, ”runojen” kirjoittaminen terapiana hyvin. Tältä elämänalueelta vain puuttuu julkinen kieli ja muoto, olemassa olevan runouden elinehto. Kirjailija Ben Lerner kirjoittaa esseessään The Hatred of Poetry, että vaikka keskimääräinen kaduntallaaja ei osaa nimetä nykyrunoilijoita, hän tunnistaa runouden potentiaalin.
Runous on jotakin, joka yhdistää yksilön ja maailman, runoilijan ja yleisön. Jos esittäytyy runoilijana henkilölle, joka ei tunne runoutta, hetki on yleensä epämukava: ajatellaan, että runoutta pitäisi tuntea, kun taas vaikka matematiikkaa voi matemaatikon läsnä ollessa aivan hyvin olla tuntematta, vaikka olisi opiskellut lukiossa pitkän oppimäärän.
Jotta terapiarunous voisi edes potentiaalisesti toimia julkisessa sfäärissä, tarvitaan tarina, yleensä ennestään tunnetun henkilön. Taitoluistelija, joka kaatuu vaikean hyppynsä, mutta yrittää siitä huolimatta aina uudelleen. Kun hän kaatuu rakkaudessa, vammat tuntuvat vaikeammilta. Tarvitaan urheilulääkärin määräämiä troppeja vahvempaa lääkettä, tarvitaan runoutta.
”Meneehän tää ohi?/ Meneehän tää ohi?// Milloin tää menee ohi????// -Tuska”, kirjoittaa Kiira Korpi. Runoudelle esitetään kysymyksiä, joihin yksikään auktoriteetti ei voi antaa varmaa vastausta. Pelkkä kysyminen voi auttaa, runon julkaiseminen taas tuoda vertaistukea – hänelle, joka on jo ennestään julkisuudessa määritelty erityisen huomion arvoiseksi.
Terapiarunoilijoiden ehdoton valtaosa on tässä mielessä Kiira Korpea huonompia: heiltä puuttuu tarina, ja sen mukana kaikki. Pelkkä tuska ei kiinnosta kuin terapeuttia, jolle sen vastaanottamisesta maksetaan. Vaikka epäilen, että valtaosa tämän lajin runoudesta ei tule muiden kuin kirjoittajansa tietoisuuteen, terapiarunous on niin laajalle levinnyttä, että lajin tuntee hyvin jokainen, joka on toiminut runokilpailun tuomaristossa.
Kiira Korpea julkaistaan, koska huono runous on samastuttavaa. Valtaosalla ihmisistä on siitä kokemusta enemmän kuin hyvästä runoudesta. Runon ulkopuolisen tarinan voimaannuttamana tekstien puutteita on helpompi katsoa sormien läpi. Runot eivät ole julkisuudessa omana itsenään, poeettisen laatunsa armoilla, vaan osana kokonaispakettia nimeltä Kiira Korpi, johon kuuluu tekijän jo valmiiksi sitoutunut yleisö.
95 600 seuraajaa Instagramissa on suomalaisittain älyttömästi – kun esimerkiksi influensseriksi rutiininomaisesti tituleeratulla kirjailija Natalia Kalliolla on 10 000. Kustantamo ei tietenkään voi julkisesti sanoa, että runot julkaistaan tämän olemassa olevan yleisön takia, mutta alan tapahtumia vähänkään seuraava tietää totuuden.
Toisin kuin usein väitetään, paljonkaan seuratun julkisuuden henkilön runoteos ei automaattisesti myy. Sillä on myyntipotentiaalia, joka joskus realisoituu, useammin ei. Fanituotteelle nimeltä Hyppää vaan! nihkeä kritiikki Hesarissa on siksi taivaan lahja, algoritmeja ruokkiva syy hypätä kaltoin kohdellun tekijän fanibussiin. Kevään ylioppilaille sataa kiirakorpea.
Kiira Korven runot erottaa lajin pitkän linjan valtavirrasta vain yksi kaupallisen palvelun ehdoilla määräytynyt muotoseikka: ne on suunniteltu kuvankaltaisiksi teksteiksi Instagramiin, kuten ilmeisen esikuvan Rupi Kaurin runot. Runot on kyettävä lukemaan ja sisäistämään hetkessä, instantly – tämän vuoksi monissa niistä on Emmi Kyytsösen traditiotietoinen, tulkintaa ohjaava kuvitus, joka toisin kuin runot on ammattilaistyötä.
Runoilija, kirjallisuudentutkija Matti Kangaskoski kirjoittaa Avain-lehdessä nopeasta tunnistettavuudesta psykologi Daniel Kahnemanin kognitiivisia käsitteitä hyödyntäen: Instagram alustana hyödyntää nopeaa ja intuitiivista järjestelmää 1 ja hylkii tietoisen vaivannäön järjestelmää 2.
Instagramin ruudun ja kuvien pieni koko sekä sen toiminnalliset tarjoumat rohkaisevat nopeaan selaamiseen, jossa pysähdytään vain hetkeksi katsomaan yhtä kuvaa tai videota ja päätelmät niistä tehdään nopeasti. Nopeaa selaamista suosii myös käyttöliittymien kulttuurinen tarjouma, jolla viittaan siihen, että esimerkiksi älypuhelimia selataan lyhyitä aikoja kerrallaan ohi menevissä mutta jatkuvasti uusiutuvissa jokapäiväisissä tilanteissa. (Kangaskoski)
Kun Instagram-runo tulee kirjamuotoon, sillä on jo valmiiksi fanituoteluonne: kirja hyllyssä ilmoittaa, että seuraan tätä käyttäjää Instagramissa ja pidän hänestä niin paljon, että olen hankkinut esineen siitä merkiksi. Kirja on erikoisuus, tapa ikuistaa merkitystä alustan ikuisesta virrasta.
Runous on vähintään romantiikan ajoista luvannut ihmisille väylän itseilmaisuun, välineen syvimpien tuntemusten pöyhimiseen. Runoilijat olivat individualisteja jo kauan ennen kuin nykyinen, kaupallinen individualistinen kulttuuri syntyi: tietämättään he raivasivat sille tietä.
Siksi ei ole lainkaan yllättävää, että kun yksilö kokee järisyttävän tapahtuman, joka muuttaa hänen kokemustaan maailmasta, hän usein kokee samalla tulevansa runoilijaksi. Hyvin harva puolestaan kokee tulevansa taitoluistelijaksi tai säveltäjäksi. Jos tuore runoilija tunnetaan ennestään joistakin muista ansioista, hän saattaa hyvin saada runonsa julkaistua.
Edith Södergran ja Eino Leino olivat Yksilöitä isolla y:llä – tästä seuraa, että vaikka he olivat aikalaisia ja kiinnostuneita samankaltaisista aiheista, Nietzsche-faneja, he olivat äärimmäisen erilaisia. Yksilöllisyys edellyttää, paradoksaalisesti, perinteen tuntemusta ja muodon tajua. Pelkkä sisältö, syvä tunne, ei siihen riitä.
Pöytälaatikkorunoilijan erottaa siitä, että kirjoittaessaan yksilöllisistä tunteistaan häntä on mahdoton erottaa muista kaltaisistaan. Kiira Korpi erottautuu olemalla taitoluistelija ja tuntemalla Instagram-algoritmin toimintalogiikan. Otavan tietokirja/elämäntaito-osasto tunnistaa potentiaalisen kevään kirjan, ylioppilaslahjan.
Fanituoterunouden julkaiseminen on aivan hyväksyttävää, eikä se ole pois ”vakavammalta” runoudelta. Kuten Seppäsen arviostakin kävi ilmi, sitä on tehty ennen ja tullaan tekemään jatkossakin. Runoudella on historiallinen yhteys syvien tunteiden purkamiseen, ja kuka tahansa tunnistaa sisältään runoilijan helpommin kuin taitoluistelijan. Huonon runokirjan kirjoittaminen on vaivattomampaa kuin huonon proosakirjan.
Kirjaan on aina voitava kohdistaa raskaskin laadullinen arvostelma, eikä ole väliä edes sillä, mitkä tämän arvostelman motiivit ovat. Vaikka kriitikko kirjoittaisi ilkeyttään ja klikkien toivossa – mitä hän toki harvoin tekee, koska asiat ovat sekoittuneita eivätkä yksinkertaisia – Välitila, media, on pyhä ja arvaamaton: ilman sitä kulttuurista tulee liian yhdensuuntaista, pahimmillaan pelkkää ostamista ja myymistä. Pelkkää algoritmia, joka, kuten Matti Kangaskoski kirjoittaa, pyrkii eliminoimaan tämän arvaamattomuuden.
Viimeisimmässä runokritiikkikohussa näyttää olevan kyse juuri hapertuvasta suhteestamme mediaan. Alamme olla vaarallisen tottuneita siihen, että julkisuuden henkilö voi sanella itse esille tulemisensa ehdot.
Otavan julkaisema Kiira Korven runokokoelma ei ole millään muotoa ainutlaatuinen ilmiö, vaan osa pitkää fanituoterunokirjojen jatkumoa, jossa Otavakin on kunnostautunut julkaisemalla esimerkiksi näyttelijä Antti Holman (joka on myös ihan taitava proosakirjailija, mutta joka ei olisi missään maailmassa saanut Kauheimpia runojaan julki ilman julkkisstatusta) ja laulaja Kyösti Mäkimattilan runokirjoja, molempia vieläpä useamman kappaleen. Kiira Korpikin on kirjoittamassa uutta teosta, joka kaikella todennäköisyydellä julkaistaan.
Ben Lerner kirjoittaa, että runoilija kuulee sisimmässään kutsun, jota on mahdoton täyttää todellisessa maailmassa. Lernerille jokainen runo on pettymys suhteessa siihen valtavaan potentiaaliin, mikä runoudella on. Yksilö ei tule yhdeksi maailman ja yhteisön kanssa. Vaikka hän kuinka kirjoittaisi loistavaa runoutta, hän ei voita kuolemaa, aina jää jotain hampaankoloon.
Suhteessa tähän suureen, loistavaan epäonnistumiseen, joka on Runous, Kiira Korven runokirjan kaltaiset pienet epäonnistumiset on helpompi hyväksyä.