Vaikka lentämistä usein perustellaan sen nopeudella ja näppäryydellä, lentämättä matkustamisen juju onkin juuri siinä, että se vie aikaa. Läppärinomadille ja kirjallisuuden suurkuluttajalle ei ole mikään ongelma viettää tuntikausia istumalihaksillaan. Siihen kun on totuttu muutenkin. Vaihtuvat maisemat suorastaan inspiroivat ajatuksia. Lukeminen muuttuu reflektoivammaksi, kirjoittamiselle on kerrankin aikaa.
Hitaasti matkustaminen on romanttinen tapa matkustaa. Kun kulkee hitaasti, ei ole muuta kuin aikaa. Silloin tilankin käsite muuttuu suhteellisesti. Olen tottunut juoksemaan ja pyöräilemään pitkiä matkoja, ja riemuitsen aina ajatuksesta, että liikutan itseäni omalla lihasvoimallani. Otan tällöin tilan haltuun omalla kehollani. Siitä jää täysin erilainen muisto, ruumis muistaa eri tavalla kuin mieli.
Lentäessä en milloinkaan voisi kokea vastaavaa käsitystä tilasta. Pelkkä ajatus lentokoneen suljetusta, ahtaasta tilasta, korvia särkevästä paineesta ja limakalvoja kuivaavasta ilmasta on nykyään ahdistava. Bussissa ja junassa olen sentään maan tasalla ja ohikiitävät maisemat pitävät kärryillä kertyvistä kilometreistä. En ole pelkkä pallura, joka etenee pienin nykähdyksin sähköisellä kartalla, vailla käsitystä ajasta ja paikasta.
Ilmastobarometrin 2023 mukaan 52 prosenttia suomalaisista ilmoittaa tekevänsä omassa arjessaan ilmastokestäviä valintoja. Moni on kotimaassa liikkuessa jo vaihtanut auton pyörään tai joukkoliikenteeseen. Ulkomaille liikkuessa lentäminen houkuttaa kuitenkin edelleen nopeutensa ja halvan hintansa takia. Nykyisin maata ja merta pitkin matkustaminen on kuitenkin sekin varteenotettava vaihtoehto. Saksaan residenssiin matkustavalle tarjoutuu monenlaisia vaihtoehtoja.
Matkustin itse maaliskuussa laivalla, junalla ja linja-autolla Frankfurt an der Oderiin, Särön taiteilijaresidenssiin Oder-joen rannalla, aivan Saksan ja Puolan rajalla. Esitän seuraavassa kuvauksen ja vinkkini kahdesta mahdollisesta reitistä.
Lähdin matkaan kotikaupungistani Turusta, joten luonnollinen lähtösuuntani oli Ruotsin-laivalla kohti Tukholmaa. Paluumatkan tein Tallinnan ja Helsingin kautta. Molemmissa reiteissä oli puolensa ja puolensa.
Iltalähtö laivalla Tukholmaan tarkoitti ensinnäkin aikaista herätystä Tukholmassa. Lähdin tarkoituksella matkaan arkipäivänä, jotta perillä vastassa odottaisi edes jokunen kahvila avoinna. Viikonloppuisin vaihtoehtoja löytyy lähinnä Vanhasta kaupungista, tai jos jaksaa kävellä, kauempaa.
Vietin ensimmäisen päiväni Tukholmassa ja nautin matkan hitaudesta. Söin kanelipullaa aamupalaksi, vierailin Fotografiskassa, söin lounasta Hermansin notkuvasta pöydästä ja piipahdin iltapäivällä oluella Söderissä. Iltapäivällä matka jatkui kohti Nynäshamnia, josta Polferries liikennöi suoraan Puolan Gdanskiin.
Yksinkertaisin tapa päästä Nynäshamniin on hypätä junaan Tukholman keskusrautatieasemalta. Yritin, mutta kiireessä eksyin väärälle laiturille. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäikin hypätä Globenin suuntaan ajavaan metroon. Globenille asti sillä ei päässyt, joten juoksin rinkkani kanssa viimeisen pysäkinvälin niin että ehdin kuin ehdinkin hyvissä ajoin linja-autoon. Joku fiksumpi olisi ehkä marssinut Södermalmilta suoraan Globenille, niin hätiköinniltä olisi vältytty. Kaikessa tässä oli hurjasti hyötyä SL-paikallisliikennesovelluksesta, joka toimii aivan samaan tapaan kuin vaikkapa Föli Turussa tai HSL Helsingissä. Tunnissa olin Nynäshamnin satamassa ja valmiina astumaan laivaan.
Lauttamatka Nynäshamnista Gdanskiin oli oma kokemuksensa. Alus, joka väliä liikennöi, on alun perin vuonna 1980 rakennettu M/F Wawel. Etenkin lautan yökerhossa ja ravintoloissa on vaikea välttyä kaurismäkeläisiltä tunnelmilta. Kasvissyöjiä kehotan varautumaan omiin eväisiin.
Merimatkan Ruotsista Puolaan oli tarkoitus kestää iltakuudesta keskipäivään, mutta perillä Puolassa oltiinkin yllättäen jo ennen kahtatoista. Matka sujui mukavasti ja aivan omassa rauhassa, vaikka olin varannut itselleni paikan jaetusta hytistä säästääkseni matkakuluissa. Taisin tosiaan olla ainoa laivalla yksin matkustava nainen. Ruotsin-laivan tungokseen verrattuna lautalla oli kyllä muutenkin mukavan rauhaisaa. Syy lienee maaliskuisessa, hyisessä ajankohdassa, jolloin aurinkokin laski jo ennen iltakuutta.
Puolan kautta kulkevan on hyvä varata taskuihinsa muutama zloty. Itsehän en ollut tullut tällaista ajatelleeksi, mutta onneksi Polferriesin terminaalista Gdanskissa löytyi valuutanvaihtopiste niin että pystyin vaihtamaan muutaman euron paikalliseen valuuttaan.
Olin jo lautalla huomannut, etten ollut sentään matkan ainoa suomalainen naishenkilö. Terminaalissa totesin, että seuraavan bussin lähtöön oli aikaa puolisen tuntia, joten lyöttäydyin suomalaiskaksikon seuraan ja tiedustelin heiltä mahdollisia vinkkejä matkan jatkamiseksi keskustaan. Satamasta oli seuraavaan päätepisteeseeni, Gdanskin rautatieasemalle (Gdańsk Główny), vajaan kymmenen kilometrin matka, jota ei tehnyt siinä kohtaa mieli lähteä taivaltamaan jalan. Satamasta löytyi kyllä taksitolppa, mutta päätimme mieluummin odottaa yhdessä seuraavaa bussia.
Pienet epätietoisuuden hetket tekivät matkanteosta jännittävää.
Odotellessa jaoimme kokemuksia maata pitkin matkustamisesta. Minä matkassa ensi kertaa, he tottuneita reilaajia, tällä kertaa lomamatkalla Krakovaan. Totesimme, että ehkä kauan ei enää tarvitse matkata Ruotsin kautta: Polferries suunnittelee uutta lauttareittiä suoraan Turusta Puolaan, Gdanskin lähikaupunki Gdyniaan. Viimeaikaisen uutisoinnin mukaan liikennöinnin aloittamisesta on neuvottelut käynnissä ja toteutuessaan yhteys lyhentäisi matka-ajan vain 24 tuntiin. Itse kuljin Turusta Gdanskiin vajaassa 40 tunnissa. Yhteys olisi siis valtavan tervetullut: Puolan kautta on helppo jatkaa oikeastaan mihin päin tahansa Eurooppaan.
Gdanskin rautatieasemalla toivotin kanssamatkustajilleni hyvät jatkot ja lähdin pariksi tunniksi tutustumaan kaupunkiin. Keskustan alueelta löytyi nopeasti montakin paikkaa, joissa tarjoiltiin perinteisiä puolalaisia pierogeja myös vegaanisina. Päädyin lähimpään Mandu-nimiseen paikkaan, joka oli lauantaipäivänä tupaten täynnä. Tilasin hapankaalia, tofutäytteiset pierogit ja lagerin. Satuin sopivaan aikaan paikalle, sillä ikkunapöydässä istuessani sain seurata, miten oven taa kertyi monen metrin jono.
Välipysähdykseni riitti myös kävelyyn Gdanskin vanhassa kaupungissa, jossa en ollut aiemmin käynyt. Turistivilinä oli maltillista, mutta vältin silti pysähtymästä enää mihinkään, tyydyin ihailemaan maisemia. Poikkesin Aldiin, paikalliseen ruokakauppaan, paluumatkalla ja lähdin asemalle odottelemaan ensimmäistä junayhteyttä. Seurasi matkani jännitysvaihe.
Olin ostanut junalippuni Gdanskista Berliiniin jo (mielestäni) hyvissä ajoin, kolme viikkoa ennen residenssiin lähtöä. Paljon aikaisempaan en olisi kyennytkään. Sain tiedon pääsystäni peruutuspaikalle vain kuukautta ennen lähtöä. Jännitystä nostatti se, että Deutsche Bahn ei myy rajan yli kulkevia matkoja jostain syystä ollenkaan sähköisinä lippuina. Niinpä ainoa vaihtoehtoni oli valita, että liput lähetetään postissa Suomeen. Liput olivat saapuneet viisi päivää lähtöni jälkeen.
Matkasin siis ilman virallista lippua, mutta olin pystynyt onneksi viemään lippujeni numerokoodilla ”matkasuunnitelman” Deutsche Bahnin sovellukseen. Niinpä menin sovelluksen kanssa Gdanskissa lippuluukulle selvittämään asiaa. Näin DB:n chatissa oli kehotettu toimimaan, jos paperiset liput eivät saapuisi ajoissa. Tarkoitus oli ostaa uudet liput ja myöhemmin hakea hyvitystä DB:ltä. Virkailija tiskin takana ei kuitenkaan tainnut ymmärtää asiaani, sillä lippu, jonka hän myi minulle, maksoi vain jokusen zlotyn. Lisäksi hän kehotti hankkimaan samanlaisen lipun seuraavalta asemalta.
Olin hetkeksi ehtinyt huojentua siitä, että saisin asian selvitettyä. Vasta junassa istuessani tajusin, että istumapaikka oli eri kuin alkuperäisessä lipussani. Virkailija oli myynyt minulle siis vain paikkalipun – olettaen kai, että käytin reilipassia, jonka lisäksi tarvitsee usein ostaa erikseen paikkalippu.
Kun konduktööri tuli tarkastamaan liput, ojensin paikkalippuni, ja asia sillä selvä, vaan ei sittenkään – ensimmäisen perässä asteli toinen konduktööri, joka halusi, että näytän varsinaisen lippuni. Näytin hänelle sovellusnäkymää, jossa oli kyllä kaikki tarvittava tieto ja varmistus siitä, että olin oikeankin lipun hankkinut (vaikka ”matkasuunnitelman” ei virallisesti pitänytkään riittää matkalipuksi). Tämäkin konduktööri nyökkäsi kaikeksi onnekseni, enkä joutunut selittämään koko tarinaa.
Matkalla Berliiniin oli kaksi vaihtoa. Matka jatkui paikallisjunissa, joissa paikkalippuja ei vaadittu, eikä lipuntarkastustakaan ollut. Poliisi tarkisti passin rajanylitysjunassa, jossa istuin yksin kahden teinipojan kanssa, joiden puheessa joka toinen sana oli kurwa. Lippua en olisi ehtinytkään hankkia, sillä se olisi pitänyt ostaa luukulta ja vaihtoaika oli vain kymmenen minuuttia, josta puolet kului jo pelkästään siihen, että löysin oikealle laiturille ja oikeaan junaan.
Saksan puolella ostin varmuuden vuoksi paikallisjunaan uuden lipun Deutsche Bahnin sovelluksella, kun se kerran oli mahdollista. Berliinissä olin perillä noin yhdentoista aikaan illalla. Onneksi junalaiturilta oli selvä reitti S-Bahniin eli Berliinin kaupunkirautatien laiturille, josta jatkoin matkaa hostelliin Friedrichshainissa.
Oli lauantai-ilta, ja otin Berliinin nuorine juhlivine ihmisineen vastaan ilolla. Matkalla hostellille vilkuilin tuttuja maisemia. Tuolla joskus tampattiin aamuun asti. Tuolla näin myynnissä ensimmäistä kertaa vegaanisen pakastepizzan. Hostellissa muut joivat vielä viiniä, mutta minä kampesin itseni dormin yläpedille ja nukahdin vaistomaisesti.
Vietin kaksi yötä Berliinissä, joten seuraavana päivänä sain rauhassa tallustella Shakespeare & Companyn bagel-aamupalalle ja sen jälkeen Boxhagener Platzin sunnuntaikirppikselle. Iltapäivällä haukkasin päivän varsinaiseksi ateriaksi vegaanisen currywurstin perunoineen ja baijerilaisen lagerin. Olin autuaan tyytyväinen päästyäni perille, ja matkavaihe, jota olin etukäteen jännittänyt, tuntui jälkikäteen mitättömältä huolenaiheelta.
Maanantaina jatkoin Berliinistä Frankfurtiin, joten palasin ensin S-Bahnilla muutaman pysäkin välin aseman suuntaan. Tunnin loppumatka kului kuin ei mitään. Olin tässä vaiheessa jo tottunut matkantekijä. Perillä odotti aurinkoinen, kevääseen heräävä Frankfurt, jossa saisin viettää seuraavat pari viikkoa.
Toisin kuin menomatkan liput, paluuliput ostin vasta viime hetkellä. Aloin vasta residenssissä miettiä, miten matkustaisin sieltä takaisin. Ottaisinko junan Hampurin ja Köpiksen kautta Tukholmaan, mikä olisi ollut varmasti kaikkein inhimillisin mutta myös kallein vaihtoehto; palaisinko samaa reittiä takaisin, mikä olisi tarkoittanut menomatkaa kalliimpia lippuja; vai tekisinkö lenkin loppuun Baltian kautta. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, koska tiesin, että kotona minua odottaisi pian taas pino töitä. Olisi hyvä päästä nopeasti takaisin, vaikka työnteko onnistuikin ajoittain myös tien päällä. Ainoastaan laivalla jouduin luovuttamaan ja sulkemaan välillä läppärin kannen, kun nettiyhteys katosi olemattomiin. Lisäksi halusin nähdä pitkästä aikaa myös Baltian maisemia. Ehkäpä sinne voisi joskus eksyä pyörälläkin.
Frankfurtista Tallinnaan kulkee suorakin bussireitti. Matkasta voi selvitä siis jopa reilussa 20 tunnissa, mutta minä päätin tarvitsevani tässä vaiheessa sen verran mukavuutta, että päädyin lopulta kahden yön taktiikkaan. Matkasin ensin iltapäivällä Frankfurtista illaksi Varsovaan. Yövyin aseman läheisessä hotellissa ja olin aamulla nopeasti takaisin asemalla jatkamassa matkaa Riikaan. Keskustaan asemalta olisi ollutkin enemmän matkaa.
Matkan pisin yhtenäinen bussimatka (Varsova–Riika-väli) kesti alle 12 tuntia. Auto teki matkan aikana pari kohtalaisen pitkää pysähdystä, joiden aikana ehti käydä vaikka kioskilla ostoksilla, asemalla kunnon wc:ssä tai muuten verryttelemässä ja oikomassa jalkojaan ulkosalla. Toki busseissa oli omatkin kemialliset wc:t, kahviautomaatit ja myyntikärryt, mutta pysähdykset mukavoittivat matkantekoa kummasti. Laadukkaimmissa yöbusseissa on kuulemma vieläkin mukavammat istuimet ja jokaiselle oma tv-ruutu. Päivävuoroissa kohdalleni ei osunut sen kummempia erikoisuuksia.
Riikassa bussiasema sijaitsee aivan keskustan kupeessa. Kävelin vanhassakaupungissa sijaitsevalle hostellille kymmenessä minuutissa ja sain jakaa australialaisen vaihtarin kanssa kahdestaan kymmenen hengen dormin. Nähtävästi maaliskuu ei ole Riikassakaan sesonkiaikaa. Ravintolat ja baarit olivat kuitenkin myöhään auki arkenakin.
Riikassa hämmästelin, kuinka kiehtovasti toimii tilan muisti. Olin käynyt kaupungissa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten, mutta kun löysin ensimmäisen tutun kiintopisteen (Riikan oopperatalon, jota vastapäätä yövyin joskus hotellissa muiden lukiolaisten kanssa kielimatkalla), aloin automaattisesti hahmottaa tilani kuin olisin koko ajan ollut siellä, tai toisinpäin: tila minussa. Vaikka muistikuvissani en olisi ikinä osannut paikantaa yhtä ainutta Riikan nähtävyyttä, paikan päällä tiesin heti, missä olin ja mihin minun tulisi kääntyä päästäkseni vanhankaupungin ytimeen, sen saman ravintolan edustalle, mistä minut 18-vuotiaana käännytettiin vain siksi, että jalassani oli korkkareiden sijaan tennarit. Myhäilin muistolle näppäillessäni hostellin ovikoodia ravintolan takaoven vieressä.
Liput tulevat yleensä halvemmaksi suoraan liikennöitsijältä ostettuna.
Baltian-matkani jatkui seuraavana päivänä noin neljän tunnin matkalla Tallinnaan. Päätepysäkki on Bussijaam keskustan ulkolaidalla, joten tässä vaiheessa on turvauduttava ratikkaan. Niitä kuitenkin kulkee Tartu maanteen varrella vilkkaasti.
Arvatenkin matkani jatkui sataman kautta Eckerö Linella Helsinkiin. Tallinnassa oleskeluun olin varannut aikaa vain pari tuntia. Siinä ajassa ehdin poiketa Viru-keskuksen Rahva Raamatiin ja ruokakauppaan tuliaisostoksille. Tosin suotta, Viron hintataso on noussut inflaation myötä paikoin jopa Suomeakin korkeammaksi.
Helsingissä lautalta ulos tunkevat edellä nähtävästi ne, joilla on kiire pihalta lähtevään ratikkaan. Minä muiden mukana. Ratikka lähtee vain pari minuuttia sen jälkeen, kun M/S Finlandia on saapunut satamaan, ja minä idiootti olin mennyt ostamaan lipun 35 minuutin päästä Kampista Turkuun lähtevään bussiin. Jätin siis viime hetkeksikin vielä jännitysnäytelmän, mutta tälläkin kertaa ehdin ajoissa. OnniBus oli perillä Turussa hiukan ennen puoltayötä. Kotona vastassa odotti pöllämystynyt katti, jolta kesti hetken tajuta, että vakioruokkija oli palannut kotiin. Kengissä, rinkassa ja matkavaatteissa riitti haisteltavaa moneksi päiväksi.
Kaiken kaikkiaan menomatkani Turusta Berliiniin laivalla, bussilla, lautalla ja junalla kesti aika tarkalleen 50 tuntia eli reilut kaksi vuorokautta, kun taas suoraan Frankfurt an der Oderista Turkuun palasin busseilla ja yhdellä lautalla 56 tunnissa. Nämäkään eivät olleet ainoita matkustusvaihtoehtoja. Esimerkiksi Puolan sisällä olisin voinut hyvin matkustaa junalla – mukavasti ja nopeasti – aina Liettuan rajalle ja jatkaa vasta siitä bussilla.
Erilaisten vaihtoehtojen selailuun voikin käyttää tuhottomasti aikaa. Sopivien lippujen etsintään ja ostamiseen kätevä palvelu on Omio, johon on keskitetty niin juna- kuin bussiaikataulut. Omion kaltaiset palvelut, samoin kuin vaikka Direct Ferries, ovat käteviä aikataulujen selaamiseen ja reittien suunnitteluun, mutta liput tulevat yleensä halvemmaksi, kun ne ostaa suoraan liikennöitsijältä, ilman välikäsiä.
Saksan rautateiden sovellus on nimeltään DB Navigator. Sillä voi hankkia suoraankin lippuja, mutta kannattaa huomioida, että rajanylitysmatkat on ostettava joko vasta paikan päällä toimistosta tai sitten ajoissa, niin että liput ehtivät postissa Suomeen. Ehkä tähänkin älyttömyyteen tulee jossain vaiheessa muutos. Maansisäiset liput on kaikki hankittavissa sähköisenä suoraan sovelluksesta.
Puolan oma raidesovellus on nimeltään Portal Pasażera, ja jopa näin puolan kielen taidottomana koin sen hyödylliseksi, kun halusin tarkistaa, mitä kautta junani kulkisi ja mille laiturille pysähtyisi seuraavalla asemalla. Näin saatoin päätellä, kuinka pitkä matka olisi laiturilta toiselle ja kauanko kestäisi vaihtaa seuraavaan junaan. Paluumatkalla Baltian halki käytin halpayhtiöitä, Flixbusia ja Ecolinesia.
Lentämättä maailmalle halajavan on ehdottomasti syytä seurata Maata pitkin matkustavien ryhmää Facebookissa. Sitä kautta löysin itsekin vastauksen moneen mieltä kaihertaneeseen kysymykseen käyttämällä ryhmän hakutoimintoa. Myös omia kysymyksiä sopii esittää, jos aiheesta ei löydy aiempaa tai ajankohtaista keskustelua.
Ensimmäinen kokemukseni maata pitkin matkustamisesta ei ollut aivan kiireetön ja pulmaton, mutta pienet epätietoisuuden hetket tekivät matkanteosta jännittävää. Jos on matkustanut missä tahansa aikana ennen älypuhelimia, tietää, että nykyajan tietotulvan keskellä on jo melkoinen suoritus, jos onnistuisi vaikka eksymään. Lähes kaiken kun saa nykyään varmistettua puhelimella. Joskus pieni epävarmuus on vain mieltä kutkuttavan piristävää.
Maata pitkin matkustaminen edellyttää toki suunnitelmallisuutta. Jopa siinä määrin, etten tiennyt sellaista minulla olevankaan. Nähtävästi matkanteko oli kuitenkin kaiken vaivan arvoista ja olen oppinut jotain ennakoinnista, sillä varasin juuri juna- ja laivamatkat heinäkuulle. Tarkoitus on pyöräillä Ruotsin halki Köpikseen ja palata junalla takaisin. Tuntuu kuin olisin myynyt sieluni – kerrankin jonkin hyvän asian puolesta.