Psykologian ja psykiatrian alojen tieteellisiä lehtiä lukiessani kohtaan usein näennäisen empiirisiä artikkeleita, joiden päätelmät kielivät kokemuksellisesta etäisyydestä elämän ja fiktion perusasioita kohtaan. Muun muassa kirjallisen luomisen lähtökohtien, motiivien ja funktioiden tavoittaminen ontuu näissä artikkeleissa. Eräässä tutkimuksessa[1] on pohdittu, miksi kirjoittamisen oletettu terapeuttinen hyöty ei auta runoilijoita – nämä kun ovat tutkijoiden tulosten mukaan onnettomampia ja mielenterveydeltään järkkyneempiä kuin muut kirjailijat, esimerkiksi romaani- tai näytelmäkirjailijat tai väestö ylipäänsä. Yhtenä selityksenä tähän asiaintilaan tutkijat pitivät runoudesta puuttuvaa jäsentävää kertomusta sekä katkelmallista ja mielteitä hajottavaa ilmaisua. Toiseksi selitykseksi he esittivät sitä, että runoilijat ehkä ovat lähtökohtaisesti masentuneempia kuin muut ja tulevat vielä masentuneemmiksi, elleivät onnistu kirjoittamisessaan.
Psykiatri Felix Post[2] puolestaan tutki sadan amerikkalaisen ja brittiläisen runoilijan, prosaistin ja näytelmäkirjailijan elämäkertoja. Hänen tulostensa mukaan kirjailijoilla oli mielialahäiriöitä ja alkoholismia selvästi enemmän kuin väestöllä keskimäärin. Runoilijoilla taas oli kaksisuuntaisia vakavia mielialahäiriöitä keskimääräistä enemmän. Sen sijaan muita mielialahäiriöitä, alkoholismia, persoonallisuushäiriöitä ja lähisuhdeongelmia oli enemmän prosaisteilla ja näytelmäkirjailijoilla kuin runoilijoilla. Post katsoi johtopäätöksissään, että kirjailijoiden luovaan työhön kuuluvat keskeisinä tunnelatautunut mielikuvitus ja voimakas assosiointi, jotka depressiivisten persoonallisuuden piirteiden yhteydessä tuottavat huomattavasti enemmän mielialahäiriöitä kirjailijoissa kuin muiden taidealojen toimijoissa. Usein myös pakonomainen kirjoittaminen ja alkoholi on kirjailijoille keino sisäisten ristiriitaisuuksien osin epäonnistuneeseen käsittelyyn.
Tutkijat vakuuttelevat, että kirjallisuudella voi toki lukijoille olla myönteisiä terapeuttisia vaikutuksia, mutta esimerkiksi runoilijoiden korkeat itsemurhaluvut näyttävät viittaavan siihen, että runojen kirjoittaminen voi olla runoilijoille itselleen kovin stressaavaa, kun se liittyy epäsuotuisiin elämäntilanteisiin, huonoihin kritiikkeihin, kirjoittajanblokkiin ja sosiaaliseen eristyneisyyteen.
Psykologian professori James W. Pennebaker on työryhmineen[3] tutkinut tekstianalyyttisesti noin 150 runoa yhdeksältä tunnetulta itsemurhan tehneeltä runoilijalta näiden varhais-, keski- ja myöhäisvaiheen tuotannosta ja verrannut niitä vastaavaan määrään runoja ei-itsemurha-alttiilta runoilijoilta. Itsemurharyhmän runoilijoiden koko tuotannon läpi kulki yksikön ensimmäisen persoonan itseviittausten ja kuolema-assosiaatioiden suurempi määrä ja lopputuotantoa kohden monikon ensimmäisen persoonan eli sosiaalisiin suhteisiin viittausten vähäisempi määrä kuin toisessa ryhmässä.
Diagnostinen ennalta tietäminen
Tällaiset tutkimukset eivät kuitenkaan valaise kirjallisen luomisen, mielenterveyshäiriöiden tai itsemurhaprosessin monisyisiä taustoja. Psykiatriset ja psykologiset tutkimukset ovat monesti tukeutuneet kliinisiin diagnostisiin kategorioihin. Lääketieteellisiin sairauskertomuksiin sisältyy väistämättä diagnoosi tai diagnooseja, jotta hoitoa voidaan suunnata. Diagnoosin etymologinen merkitys (kreik. diagignōskein) viittaa jonkin asian läpikotaiseen tuntemiseen ja tunnistamiseen. Kuitenkaan elämisen ja runouden ristiriidat, ongelmat, ekstaasit ja virtauselämykset eivät ole rationaalisesti kategorisoitavissa tai hoidettavissa, sillä niiden arvaamattomilla merkityksillä ja mahdollisuuksilla ei ole tiettyä sijaintia eikä ankkuripaikkaa diagnostiikan valtakunnassa.
Luovat merkitykset eivät lepää ennalta määrätyillä paikoillaan vaan muuntuvat ja liikkuvat kokemusavaruudessa. Unelmoinnissa ja assosioinnissa sukeutuvat tekstit muovautuvat uudelleen vaihtuvissa ympäristöissä ja kokemustiloissa, joita ei voi ennustaa. Totuuskaan ei pidä paikkaansa uudelleentulkittuna vaan on hallitsematon ja pitelemättömissä liuetessaan tunnistamattomiin. Kvanttiteoriaa kehittänyt fyysikko-filosofi Karen Barad[4] on huomauttanut, että universumiin ei sisälly pysyviä ja erillisiä kohteita vaan jatkuvasti muuttuvia suhteita, vaihtuvia yhteenkietoutumia, jotka ajalliseen mittausilluusioon kiinnittyneistä havainnoijista vaikuttavat kokonaisilta ja itsenäisiltä objekteilta.
Kirjallisiin teksteihin sovellettuna tämä perspektiivi virittää tekstit horisontaalisiin (tilallisiin) ja vertikaalisiin (ajallisiin) yhteenkietoutumiin, joissa ohimenevästi tiivistyvät historia, aineellisuus, tajunnallisuus, toiminta, elollisuus ja artefaktit. Mielentiloihin sovellettuna perspektiivi laajenee kohti relationaalista tunneajattelua, joka sensitiivisesti myöntää luovat eroavuudet, identiteettien ja nimikkeiden limittymiset, hajoamiset ja uudelleen rakentumiset.
Tietämisen tarve on perusinhimillistä. Kuitenkin tiedon rajallisuuden ja huokoisuuden tiedostaminen kuuluu olennaisesti ihmisen kehitykseen. Se, mikä jää tietämisen ulkopuolelle, koetaan usein oudoksi, itselle vieraaksi ja tuntemattomaksi, samalla pelottavaksi ja kavahdettavaksi. Ihmisen mieli turvautuu muun muassa itsen väärintunnistamiseen eli näennäisen turvallisen ja lujan identiteetin omaksumiseen, jotta voisi puolustautua ei-tietämiseen liittyvää vieraan ja tuntemattoman pelkoa vastaan. Samalla mahdolliset ambivalentit tunteet, itselle oudot fantasiat, unelmat ja pyrkimykset suljetaan pois mielestä.
Myös psykoanalyysissa sekä analyytikko että analysoitava saattavat pelätä potentiaalejaan, ei-tiedettyjä ulottuvuuksiaan ja viime kädessä elävyyttään – sitä, että tiedostamaton on ”elossa”. Tällöin ”jo-tiedetty” valtaa mielen näyttämön, jolla ei – masentavaa kyllä – ole enää mitään uutta kiinnostavaa tiedettävää. Analyytikon on oltava valmis paitsi tietämään myös olemaan tietämättä antaakseen tilaa itselleen ja analysoitavalleen kokea elämän monimuotoisuutta, luodakseen yhdessä ja erikseen jotakin kolmatta (neljättä ym.) ulottuvuutta. Ei-tietäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tiedon rakentaminen olisi turhaa. Tietäminen ja ei-tietäminen täydentävät toisiaan ja muuntavat käsityksiämme ja kuvitelmiamme todellisuudesta.
Uneksiessa, muistellessa ja kirjoittaessakaan ei ole pakko tietää varmasti eikä lyödä kirjaimellisesti lukkoon merkityksiä vaan voi antaa mielen liikkua leikkisästi toisesta toiseen tuntemattomaan – yhä kiehtovampaan ja yhä vähemmän pelottavaan.
Sairausnarratiivit ja dialoginen kuunteleminen
Jo Virginia Woolf oli ihmetellyt sitä, että vielä 1900-luvun puolivälissä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, sairaudet eivät niiden yleisyydestä huolimatta olleet ottaneet paikkaansa ”yhtenä kirjallisuuden tärkeimmistä teemoista rakkauden, taistelun ja mustasukkaisuuden rinnalla”[5]. Woolfin väite ei täysin pidä paikkaansa, sillä esimerkiksi romantiikan aikana hulluus ja tuberkuloosi kietoutuivat kirjalliseen luomiseen. 1910-luvun lopun espanjantaudista eli influenssapandemiasta ei kylläkään liiemmälti kirjoitettu, mutta esimerkiksi AIDS ja nykyään koronapandemia ovat tuottaneet runsaasti sekä tutkimuksia että omakohtaisia kirjoituksia.
Akateemisen kirjallisuudentutkimuksen edustajissa omaelämäkerralliset sairausnarratiivit ovat herättäneet tulkinnallista karsastusta, jota Paul Ricoeur[6] on kutsunut ”epäuskoisuuden hermeneutiikaksi”. Sille on ominaista epäluottamus, joka poimii tekstistä esiin virheitä, valheita, manipulointeja ja harhautuksia. Se pitää naiivina sairausnarratiivinkin kuuntelemista siten, että se kertoisi jostakin aidosta henkilökohtaisesta kokemuksesta.
Esimerkiksi omaelämäkerrallinen syöpä- tai hulluuskertomus, joka kuuluttaa sairastuneen intiimiä ja ainutlaatuista kokemusta biomedisiinisten hoitovaltakertomusten keskellä, saattaa kohdata nuivan vastaanoton kirjallisuudentutkijalta. Hän sivuuttaa tällaisten kertomusten yksilölliset reflektiiviset ja terapeuttiset ulottuvuudet. Hänelle on jo ennalta tiedossa, että henkilökohtainen sairausnarratiivi on hallitsevien lääketieteellisten diskurssien sekä poliittisten, taloudellisten ja kulttuuristen kehysten ehdollistama. Siksi teksti- ja diskurssiteorioillaan tutkija luulee tietävänsä paremmin ja osaavansa artikuloida ja tulkita sairaan elämäntarinaa osuvammin kuin sairas itse. Tässä sairaan sanottavan dialoginen (kreik. dialogos = läpi puheen tai sanan) kuunteleminen korvautuu ennalta tietämisellä ja tematisoinnilla.
Ennalta tietävä puheen tai tekstin tulkinta on kontrolloivaa, kriittisen, epäilevän ja kuulustelevan etäisyyden ottavaa, hallintaan ja valta-asemaan perustuvaa, ylivoimaista tietäväisyyttä todistelevaa. Sen sijaan vuoropuheluun ja vuorovaikutukseen heittäytyvä dialoginen puheen ja tekstin vastaanottaminen sallii yllätykset ja ihmetykset, erilaisten ja toisiaan täydentävien merkityksellisten kokemusten kohtaamiset ja jakamiset, jopa yksilöllisten ja yhteisöllisten muutosvoimavarojen löytämisen.
Runoilijoiden vastauksia
Claes Andersson[7] kysyi, miksi monet taiteilijat tulevat hulluiksi, vaikka kirjallista ja muuta luovaa työtä pidetään terapeuttisena ja parantavana. Omalta kohdaltaan hän antoi vastaukseksi: Kun on kerran saanut kokea ”psyykkisen regression” syvän täyteyden, lapsenomaisen tyydytyksen ja turvallisuudentunteen, ei enää jaksa eikä haluakaan palata aikuiselämään, jossa pitää ottaa vastuu arjen ongelmista, tekemisistä, puutteista, ihmissuhteista ja muista sotkuista. Lapselliset ja ei-vaativat voimat antavat runoilijalle ihmeellisen ja fantastisen levon luovien impulssien ja mielitekojen sylissä.
Runoilija Jyrki Pellinen vastasi kyselyyni (31.10.2022) omasta runollisesta maailmastaan. Siinä hän sanojensa myötä voi sublimoitua ystävälliseksi kanssavaeltajaksi, joka palvelemalla henkilökohtaista kieltään auttaa paitsi itseään tulemaan ilmi myös ehkä vilkastuttaa toisten ”lyyris-henkistä verenkiertoa”. Pellisen kuvaamassa runopalvelussa ollaan mitä ilmeisimmin etäällä ideologioista ja terveyspolitiikasta, sillä tällainen poeettinen hyvinvointi ei määrity kansanterveystieteellisten tilastojen avulla.
Tyyne Saastamoisen[8] proosarunoille annettakoon tässä viimeisenä kuultavan todistajan puheenvuoro. Ne kertovat siitä, miten ”sanat tungeksivat aivoissani kuin rahattomat ostajat” ja miten sanat upposivat aivojen ”pehmeään maahan” ja saattoivat ne tilaan, jossa ”sanojen silmäterät aukeavat”.
[1] James C. Kaufman & Janel D. Sexton, “Why doesn’t the writing cure help poets?”. Review of General Psychology, 10(3), 268–282, 2006.
[2] Felix Post, ”Verbal creativity, depression and alcoholism: An investigation of one hundred American and British writers.” The British Journal of Psychiatry, 168(5), 545–561, 1996.
[3] Shannon Wiltsey Stirman & James W. Pennebaker, “Word use in the poetry of suicidal and nonsuicidal poets.” Psychosomatic Medicine, 63(4), 517–522, 2001.
[4] Karen Barad, Meeting the universe halfway: Quantum physics and the entanglement of matter and meaning. Durham, NC: Duke University Press, 2007.
[5] Virginia Woolf, ”Sairastamisesta” (”On being ill”). Teoksessa Virginia Woolf, Kiitäjän kuolema ja muita esseitä. Suom. Jaana Kapari-Jatta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2013, s. 508.
[6] Paul Ricoeur, Freud and philosophy: An essay on interpretation. Käänt. Denis Savage. New Haven, CT: Yale University Press, 1970.
[7] Claes Andersson, Har du sett öknen blomma: Om skrivandets lust och vånda. Söderströms / Ellerströms, 2006, s. 54.
[8] Tyyne Saastamoinen, Olen lähtenyt kauas. Helsinki: Otava, 1965, s. 37, 35.