”Lisäksi kaikkien meidän mielestä on vaikeaa löytää raja, joka erottaa naiseuden naiselle sopimattomasta.” (Alice Echols)
1.
Maailmankuvani muuttui perustojaan myöten 2010-luvun aikana. Varsinainen muutosprosessi kesti vain 5–6 vuotta; se oli pikakelausta, hyppyjä liikkuvien junien välillä. Kontrastivaikutus yhtä aikaa jylläävän masennuksen – sen hiljaisen, liikkumattoman, katoavan minän ympärillä pyörivän epämaailman – kanssa oli kummallinen, ehkä väkivaltainenkin.
2010-luvun lopulle tultaessa olin jättänyt taakseni tiiviin kristilliskonservatiivisen yhteisön ja helluntailaisen kasvatuksen. Menneisyys oli koteloitunut sisuksiini. Vaikka lähtöni helluntailaispiireistä oli jokseenkin äkillinen (ja siihen liittyi henkilööni kohdistuvia rumia juoruja, maineen ja aseman menettäminen sekä muuta pientä ikävää), on myönnettävä, etten missään vaiheessa kokenut irtautumistani traumaattiseksi. Olen entinen fundamentalisti ja, kummallista kyllä, traumaton – syistä, joista kirjoittaminen kuuluu kokonaan toiseen esseeseen; mutta tietenkään tämä ei tarkoita, ettei minulla olisi mitään, minkä suhteen tehdä tiliä. Menneisyyteni pursuilee häpeän, ulkopuolisuuden ja sisäistetyn syyllisyyden proosallisia kokemuksia, kapinaa, herruuden tekniikoita ja uhrautumisen vaateita, psykoottista vakuuttumista, heiluriliikettä, taisteluita. Omalla tavallaan se elää nykyhetkessänikin, dialogia vaatien, olipa olemisen tapani muuttunut niistä ajoista sitten kuinka paljon tahansa.
Miksi aloitan sukupuolen, vallan ja komiikan suhteita pohdiskelevan esseen puhumalla menneisyydestäni, nopeasta ja kummallisesta murroksesta maailmankuvassani? Ainakin kahdesta syystä:
1. Viisi vuotta on kohtalaisen lyhyt aika muuttua kristilliskonservatiivisesta helluntailaisesta antikapitalistiseksi ja (ainakin hiukan) anarkistiseksi feministiksi – ainakin jos muutos on edennyt lacanilaisen psykoanalyysin ja mannermaisen ideologiakritiikin ryteiköissä luovien, suurimmaksi osaksi ilman laajaa ja itseä lukeneempaa sosiaalista ja intellektuaalista yhteisöä. En sano, ettei muutosprosessillani olisi ollut kokemuksellista vertaistukea (sitä oli tarjolla kiitettävästi), mutta prosessin ajatuksellisen ja filosofisen puolen yhtenä heikkoutena oli taatusti sitä riivaava solipsismi ja vetäytyneisyys. Tiiviin uskonyhteisön piirissä tekemäni havainnot saattoivat olla joiltain osin teräviäkin, mutta usein ajatteluni kärsi yksituumaisen reaktiivisesta poleemisuudestaan ja tuotti punnittujen diagnoosien sijaan vain ärhäköitä manifesteja. Yhäkin, vuonna 2024, koen tavoittelevani liikkuvaa junaa tai juoksevani vaunujen halki alati pakenevaa tiedostavuuden veturia kohti. Alkaessani pohdiskella teemoja, jotka edellyttävät ainakin jonkinlaista perusymmärrystä feministisen kirjoittamisen ja ideologiakritiikin käytännöstä ja logiikasta, huomaan tarvitsevani kiintopisteen. Tuo kiintopiste on menneisyys, sen muuan erityinen ahdistavuus; ja tämä ahdistavuus sattumoisin liittyy siihen, mistä haluan kirjoittaa: halun, komiikan, menneisyyteni ja sukupuoli-identifikaatioiden leikkauspisteistä, näkyvillä olevista oudoista salaisuuksista oudossa yhteisössä, jossa vietin kummalliset kasvuvuoteni.
2. Siinä ideologisessa ilmapiirissä, jossa vietin ikävuoteni varhaislapsuudesta noin 30-vuotiaaksi saakka, tiivistyy ja kiteytyy paljon sellaista, mistä käsin luulen ymmärtäväni itseäni ja sitä maailmaa, jossa nykyään elän. Helluntailaisuus toimii minulle eräänlaisena petrimaljana: mahdollisuutena tarkastella eristetyssä muodossa eräitä sukupuolittuneen vallan toimintatapoja. Nämä toimintatavat (etenkään niiden yleinen logiikka) eivät rajoitu helluntailaisten piireihin, vaikka ne – yhteisön fundamentalistisesta ja eräässä mielessä ”äärikonservatiivisesta” luonteesta johtuen – näyttäytyvät ulkopuoliselle paljaina ja kiistattomina. Sukupuolittuneen vallan ilmeisyys yhtäällä voi auttaa näkemään sen, millä tavoin tuo sama valta kätkeytyy toisaalla, kenties vähemmän lahkomaisen ekonomian säätelemissä ympyröissä.
”Essee” lienee kaikkea muuta kuin harhaanjohtava kuvaus tekstistäni, kun huomioidaan esseen kategoria yrityksenä: kirjoituksena, joka paikoin hajoaa fragmenteiksi ja etsiytyy aforistisiin asentoihin, ilmaisutapana jollekin, johon kuuluu olennaisia epävarmuuksia ja niiden hapuilevan pakkomielteistä seuraamista. Koetan parhaani mukaan edetä sinne, mitä en vielä tunne.
2.
Ensin pari sanaa komediasta, jota helluntailaisympyröissä kutsuttiin missikilpailuiksi. Missikilpailut olivat seurakunnan kesä- ja talvileirien toistuva ja erinomaisen suosittu iltaohjelmanumero: jotain tavanomaisen hauskuuden ylittävää, turvallista mutta ylenpalttista – kaikkiin missikilpailumuistoihini liittyy aina ylenmääräisen naurun metelöivä pelottavuus, sävy jota ei ollut missään muussa ohjelmanumerossa – ja kenties juuri tässä ylimäärässään ne myös olivat jotain painajaismaisen ahdistavaa. Minulle. Muut vain nauroivat silmät päästään.
Missikilpailujen idea on hyvin yksinkertainen. Miespuoliset leirinohjaajat pukeutuvat ja liikkuvat naisellisesti, sitten yleisö äänestää parhaan ”missin”. Tämän kesäteatterimaisen hauskanpidon viattomuutta kukaan ei koskaan kyseenalaistanut. Heteromatriisiin ympätty komedia neutraloi eroottiset aspektit, jotka vähemmän selkeissä konteksteissa olisivat saattaneet käydä häiritseviksi: missit eivät olleet androgyynisiä, seksuaalisesta latauksestaan avoimesti nauttivia ja sukupuolisella koodilla emansipatorisesti leikitteleviä drag queeneja, vaan tyypillisesti maskuliinisia ”alfatyyppejä”, joiden sosiaalinen status mahdollisti turvallisen liukuman sukupuolierojen sisällä. (Vastaavanlainen liukumailmiö on tuttu nykypäivän koulumaailmastakin, jossa juuri maskuliinisimmilla ”kingeillä” on varaa pukeutua tahallisen feminiinisesti ja samalla korottaa jo ennestään korkeaa statustaan. Pääoma etsiytyy tässäkin pääoman luo.)
Leirit puolestaan olivat (ja lienevät yhäkin) helluntailaisnuorten sosiaalisen elämän huippukohtia. 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa niihin kuului virallisen ohjelman (raamattutuntien, iltarukousten, pelien, leikkien ja kilpailujen) lisäksi romansseja, yövalvomista, haaveilua – ja heräilevään seksuaalisuuteen liittyviä pitkiä, väsymyksen tuottaman laskuhumalaefektin maustamia arkaluontoisia keskusteluja. Leireillä ihastuttiin, pariuduttiin, erottiin, löydettiin uusia ystäviä, loukkaannuttiin, ahdistuttiin, koettiin sisäpiirin lämpöä ja äärimmäistä ulkopuolisuutta. Tapauksen mukaan ne saattoivat ruumiillistaa joko suuren ja ihanan yhteenkuuluvuuden tai singota valovuosien taakse yksinäisyyteen, jolle ei ollut olemassa sanoja.
Yksinäisimpiä hetkiäni koin juuri missikilpailuissa, muiden nauraessa aivonsa pellolle stereotyyppistä naisruumista imitoiville miehille, jotka pyörittelivät persettään minihameissa ja nailoneissa. Näinkö varmasti saman kuin muut? Mielihyvästä turvonneita, punoittavia kasvoja: en käsittänyt, mille ne nauroivat – enkä uskonut heidänkään käsittävän… juuri naurun hysteerisessä hillitsemättömyydessä aistin jonkin tiedostamattoman nautinnon runsauden, eikä tuo nautinto tahtonut päästä selville alkuperästään.
Se uskotteli, että mekkoon pukeutuva mies on yksinkertaisesti ja vastaansanomattomasti ”hauska” – että se, mille nauretaan, on alkukantainen tosiasia, josta nauru seuraa automaationa, ikään kuin suurena kyynelehtivänä terapeuttisena purkautumisena. Mutta kaikki oli niin äänekästä, niin sietämättömän hillitöntä, että siinä oli jotain rivoa.
3.
Oletetaan, että olen havainnut jotain todellista: nyt olen kiinnostunut pohtimaan, mistä tässä rivoudessa ja automaatiossa on kysymys.
4.
Koskaan ei pidetty misterkilpailuja: sellaisia, joissa naiset pukeutuvat miesten tavalla. Ne eivät olisi naurattaneet ketään, se olisi ollut vain väkinäistä. Miehiksi pukeutuvien naisten olisi samaan hauskuuteen päästäkseen ylitettävä jyrkkiä, näkymättömiä rajoja ja rajaseutuja, samoja joiden halki tunnettujen stand up -koomikoiden kuten Anitta ”Iso A” Ahosen, Eve Kulmalan, Johanna Tohnin, Krisse Salmisen ja muiden on jatkuvasti taivallettava ollakseen ”todella” hauskoja.
Se, että he onnistuvat tässä, tarkoittaa, että he ovat loppujen lopuksi paljon hauskempia, paljon taitavampia kuin yksikään lavalle asteleva mieskoomikko, joka saa yleisön pyrskähtelemään pelkillä hassuilla silmänmuljautuksilla, pieruäänillä ja sikailevalla seksismillä. Tätä hauskuutta ei haluta huomata, sitä ei tahdota tunnustaa.
Naiskoomikkoja kritisoidaan setämiesten pöydissä ”helpoista ratkaisuista” kuten räävittömyydestä ja härskiydestä. Mutta siitä ei esityksessä ole lainkaan kysymys. Ollessaan Ahosen ja Tohnin tapaan peittelemättömän rivoja he oikeastaan vain marssittavat lavalle yleisön oman halun rivouden. He asettavat sen naurun kohteeksi, enkä voi olla ajattelematta, että tässä on jotain hoivaavaa. Eikä tällä ole mitään tekemistä patriarkaatin vaaliman ”naisellisen” hoivavietin kanssa, vaan kyse on jostain yhteisestä, ehkä jostain, joka sulkee meidät sisäänsä ja saa hengittämään vapaammin.
Menestyneiden naiskoomikoiden hersyvät vaginamonologit ja oman ikääntyvän ruumiin sapekas roustaaminen eivät ole ”helppoa ratkaisua” nähneetkään.
Ismo Leikolan, mieskoomikoista minimalistisimman, hauskuus on hänen juttujensa naivistisessa pelkistyneisyydessä, joka on niin sävytöntä, ettei edes kielenvaihdos vaikuta siihen mitenkään. Leikolassa ei ole mitään häikäilemätöntä tai vaikeaa: hänen humoristisuutensa perustuu suureksi osaksi tahallisen naiiveihin ja ”kirjaimellisiin” huomioihin tavoista, joilla fraasit ja kliseet toimivat sosiaalisissa tilanteissa. Leikolan huumori on kuivaa ja johdonmukaista: kun fraasit riisutaan kontekstisidonnaisuudestaan, esitetään ikään kuin sääntömuotoisina ja kun niitä jutun edetessä kehitellään itsepintaisesti pelkän kirjaimen mukaan (mikä tuo mieleen autismin kirjolla olevan 12-vuotiaan lapseni ihailtavan ja usein turhauttavan pikkutarkkuuden), vapaudumme nauramaan johtopäätösten absurdeille seurauksille. Silti voi kysyä: naurattaisiko Leikola ketään, jos hän ei olisi leppoisa keski-ikäinen miespuoli, valkoisen komiikan yleismaailmallisuuden ruumiillistuma, vaan vaikkapa 25-vuotias rodullistettu ja yleisiä heterokauneusnormeja mukaileva transnainen? Miksi vaikuttaa ilmeiseltä, että hän olisi tällöin vähemmän huvittava?
5.
Muutama feministinen ja hitusen teoreettiselta kalskahtava väite naiskomiikan toiminnan logiikasta:
Naiskomiikassa sukupuolta ei naureta tai naulita aloilleen. Se valtaa oman tilansa ja hajottaa samalla sukupuolten binaarista logiikkaa: naiskoomikko on lavalla aina jo siellä, minne binaarinen nais-puoli ei kuulu (vallan paikalla, julkisella/miehisellä alueella), mikä tyypillisimmilläänkin häiritsee essentialisoivaa eli olemuksiin ja ”luontoihin” kiinnittyvää mies–nainen-vastakkaisuutta.
Lavalla esiintyvä nainen ei koskaan ole vain miespuolta vastapäätä asettuva naispuoli, vaan aina jo jotain sekoittunutta, jotain queeria.
Naiskoomikko on usein hauskimmillaan häikäilemättömänä. Niin kauan kuin elämme patriarkaatissa, naisen (tai queerin) on kyettävä hyödyntämään paikkansa mahdollistamaa häikäilemättömyyttä tai häiritsevyyttä voittaakseen yleisön puolelleen, kun mieskoomikko voi limbota itsensä suosioon jopa silkalla avoimella seksismillä. Mutta sen sijaan, että queerin komiikan (jota naiskomiikka ”normaaleimmillaankin” minimaalisesti on) ylivertaista kykyä luovia naurun sydämeen näiden miinakenttien keskellä juhlittaisiin, kuulemme usein kritiikkiä naiskoomikoiden härskiydestä, siitä miten ”ainainen kuukautisläppä” ei vain naurata.
6.
Ovatko helluntailaisten missikilpailut drag-estetiikan riisuttu – vaiko kenties puettu? – ja seurapiireihin räätälöity versio? Patriarkaatin prismassa sukupuolten välisten rajojen hämäryys ja sotkuisuus taitetaan ”mekkoeinareiden” alentuneen yksiselitteiseksi huvittavuudeksi. Maskuliinisen alfan ruumis pinkissä tyköistuvassa kotelomekossa naurattaa ihmeellisesti, mutta mille tässä lopulta nauretaan? Cis-heteron sensuroidulle queerille tai homoseksuaaliselle halulle? Nauretaanko siksi, että tuon halun mahdollisuus olisi aina vain helpompi sulkea tietoisuuden ulkopuolelle, vaikka naurun kohteena on juuri alfamaisen miesvartalon edustama seksikkyys? Eikö vakavissaan mekkoon pukeutuvia miesoletettuja pidetä miehuuden arvonalennuksena ja yleistä (luomis)järjestystä häiritsevinä juuri siksi, etteivät he suostu olemaan kesäteatterikomedian sivuhenkilöitä, vaan työntyvät katukuvaan, jossa naisten edellytetään erottuvan miehistä turvallisen yksiselitteisesti: miehet seksuaalisina, naiset seksikkäinä?
7.
Missikilpailujen heteronaurussa on queer ulottuvuus, joka paljastaa itsensä ylenpalttisuutensa hysteerisyydessä. Se, ettei minua naurattanut vaan ahdisti, ei kenties osoita niinkään minun ja muiden välillä vallitsevaan laatu- kuin aste-eroon: ehkä neuroerityisen herkkyyteni vuoksi kohtasin missien vartaloiden homoeroottisen queeriuden jotenkin suoraviivaisemmin, reaalisempana kuin useimmat muut. Kristilliskonservatiivisen, selviin ja jo luomisjärjestyksessä annettuihin sukupuolirooleihin ja -asemointeihin kasvatetun helluntailaislapsen silmissä queer samastui outouteen ahdistuksen merkityksessä. Minulla ei ollut välineitä kohdata queeria, neuronaalinen vajaukseni ohitti normaalin naurukytkennän; hysteerisen käkätyksen mekkaloidessa kaikkialla ympärilläni olin yksin, totaalisen ulkopuolinen. Samasta syystä koin vanhempiani ja pikkuveljeäni suunnattomasti riemastuttaneen hittikomedian Mrs. Doubtfiren (1993) ja Robin Williamsin isä-sisäkön roolisuorituksen jollain sanoinkuvaamattomalla tavalla kammottavaksi.
8.
Jos sukupuoli-identiteettiäni ja seksuaalista suuntautumistani tivattaisiin veitsi kurkulla, arvelisin olevani jonkin lajin heteroseksuaali, sillä haluni vaikuttaa olennaisilta osin heteroseksuaaliselta; epäilemättä olen myös sikäli cis-etuliitteinen, että samastun vähintään välttävästi syntymässä määriteltyyn sukupuoleeni. Samalla kuitenkin tunnistan itsessäni jo lapsuudessa alkaneita kehodysforian oireita. ”Mies” ja ”hetero” tuntuvat myös liian yksiköllisiltä jollekin, jonka koen olevan monikollista – tekisi mieli sanoa, että jättäkää sukupuoleni rauhaan, mitä väliä. Mutta miehenä oleminen on yksinkertaista, etuoikeutettua. Jos voin olla mies, ehkä minun kannattaa olla mies. (Silti tekee mieli ihmetellä: onko pakko identifioitua sukupuoleen? Voiko siihen suhtautua muulla tavoin kuin identifioitumalla, kiistämällä tai vieraantumalla? Ehkä ei voi – en tiedä.) Ja joka tapauksessa voi kysyä, miksi sanon tämän kaiken nyt ja miksi esitän sanomisilleni varauksia kuten ”arvelisin” ja ”välttävästi”.
Yhtäältä: koska en, queerista puhuessani, tahdo antaa minkäänlaista vaikutelmaa siitä, että olisin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva kokemusasiantuntija. Toisaalta: koska olen aina tuntenut olevani oudolla tavalla sopimaton siihen maskuliiniseen heteromatriisiin, jota patriarkaatti ja seurakunta minulle tyrkyttivät. ”Normaalin” seksuaalisuuteni taustalla värjyy queer ulottuvuus, ja itse asiassa olen sitä mieltä, että näin on seksuaalisuuden laita ylipäätään. Mikään seksuaalinen ei ole normaalia. Se ei tietenkään ole estänyt meitä laatimasta jyrkkiä luokituksia, luomasta väkivaltaisia kutsuja identifioitua tuohon tai tähän sukupuolis-seksuaaliseen performanssiin.
Seurakuntamenneisyyteeni – tai ”lahkomenneisyyteeni”, kuten joskus, kieltämättä aika pejoratiivisesti, tulen sanoneeksi – liittyvät paikoin ylikorostuneet ja monin tavoin vieraannuttavat ideat mieheydestä ja naiseudesta sekä usein tehokkaasti yksinkertaistavat maskuliinisen ja feminiinisen toiminnan mallit. Vielä 2000-luvun puolivälin tietämillä muistan istuneeni aviopariseminaarissa, jossa selkein sanakääntein opetettiin kodin olevan naisen ”luontainen ympäristö” siinä missä miehen tehtävä oli ”perheen suojeleminen ja toimeentulon ansaitseminen”. Keski-ikäinen heteropastori saattoi luennoida pitkällisesti siitä, kuinka naisen halu syttyy ennen muuta turvallisuuden, hoivan ja hyväksytyksi tulemisen tunteen kautta; mies vastaavasti on ”välittömästi valmis” heti, kun näkee alastoman tai vähäpukeisen naisoletetun. Nainen tarvitsee olosuhteiden kokonaisuuden, oikean tilan ja tunnelman – miehelle riittää märkä vittu…
Neljännellä kymmenennelläni aloin vähitellen oppia omasta seksuaalisuudestani sen, että näillä kriteereillä mitattuna olen lähempänä nais- kuin miessukupuolta. Epäilyt kriteeristön enemmän ideologisesta kuin objektiivisesta luonteesta olivat heränneet jo helluntailaisvuosina siitäkin huolimatta, että tiesin joitakin maskuliinisia miehiä, jotka tunnustautuivat riemumielin ”putkiaivoiksi” ja joiden seksuaalisuudelle uskonnollinen patriarkaatti vaikutti sopivan kuin urosliitin naaraaseen. Tyypillisesti nämä miehet olivat hallitsevissa asemissa, tarkkoja arvovallastaan, kireälle viritettyjä ja haluttomia kuuntelemaan mitään monimielistä ja ristiriitaista mikäli se kuului heidän asuttamaansa maailmaan.
Ollapa olemassa mies-tavalla, selkeän semantiikan ja läpi ajateltujen, erottuviksi tarkkarajaisiksi ratkaistuiksi kokonaisuuksiksi määriteltyjen käsitteiden, olioiden ja objektien maailmassa: silloin on helppo nauraakin, nauraa vaikka sisuskalut ulos peräaukosta, kun Einari liikuskelee ahtaassa paljettimekossa kömpelön viettelevästi olematta vähääkään drag, olematta vähääkään queer. Ollapa olemassa mies-tavalla, silloin on helppo uskoa, ettei naisten tekemä komiikka vain toimi, todistavathan sen jo tilastotkin.
9.
Kokemusteni kartalla seurakunnan leirien missikilpailut yhdistyvät menneisyyteni kaikista ikävimpiin piirteisiin: kaikkialla läsnä olevaan seksismiin (ja sen yhtä ahkeraan kiistämiseen), vallan sukupuolittuneisuuteen (keski-ikäiset heteromiehet kertomassa teineille seksin ja seurustelun pelisäännöistä), yöllisten saunahetkien jaettuihin fantasioihin naisruumiiden saatavuudesta, 2000-luvun alun kristillisen nuorisoskenen runkkausrinkeihin, porukoiden sisäisiin hierarkioihin (kuka saa ja kenet), bileisiin joista kuuli niiden jo mentyä ohi, epätoivoon ja ulkopuolisuuteen, yhtäaikaiseen haluun kuulua ja paeta. En edes tiedä, miksi ajattelen missikilpailujen komedian jotenkin tiivistävän tämän kaiken itseensä. En myöskään väitä puhuvani helluntailaispiirien nykyisyydestä, enkä pyri vähättelemään tai mitätöimään silloisen nuorisokulttuurin ytimessä koettujen onnellisuuden hetkien eheyttä. Se, etten itse kykene muistelemaan näitä aikoja nostalgisella mielihyvällä, ei ole kritiikki toisin muistavan kokemuksia kohtaan.
Samaan tapaan on tietenkin ongelmallista ykskantaan moralisoida niitä, joiden mielestä naiskoomikot ”eivät vain ole hauskoja” – olipa tämä mielipide tai mieltymys kuinka syöpäinen tahansa – tai moittia halua, joka yhä nauraa mekkoon pukeutuville miehille, naisruumiina pelleileville alfoille. Ihminen ei noin vain päätä pitää yhtä asiaa hauskana ja toista epähauskana. Amia Srinivasania seuraten voi kuitenkin huomauttaa, tämän ei pitäisi muodostua esteeksi sen pohtimiselle, miksi haluamme niin kuin haluamme. Halu ei ole esipoliittinen, primitiivinen tosiasia, vaan mitä suurimmassa määrin poliittista – siitäkin huolimatta, ettei halun politiikka voi olla autoritaarista ja ylhäältä päin saneltua. ”Oikeus seksiin” -esseessään (2022) Srinivasan kykenee osoittamaan terävästi ja vakuuttavasti, ettei halujen ja mieltymysten epäpolitisoiminen alkukantaiseksi viettitaloudeksi – joka kuuluu vain ”yksityisten valintojen ja mieltymysten” ennalta annettuun piiriin – ole kovinkaan ongelmatonta. Vaikka hän puhuu seksuaalisista mieltymyksistä, saman voi ajatella pätevän suurelta osin myös siihen, mitä pidämme hauskana. Ja komiikka on mitä suurimmassa määrin halun asia. Nauru on tunnustus, valuuttaa, vallan toimintaa.
Keiden ajattelemme olevan hauskoja ja miksi? Kun nauramme ja taputamme keski-ikäisen äijän seksistiselle läpälle ja puolustelemme mieltymystämme esipoliittisena itsestäänselvyytenä (emmehän voi päättää, mikä meitä spontaanisti naurattaa), suljemmeko silmämme sortavalta systeemiltä, jonka logiikka hiipii aivoihimme henkilökohtaisen mieltymyksen harmittomuutena ja auttaa olemaan huomaamatta sitä, mille eräät hauskuuden muodot perustuvat?
Yllä esitettyä ei siten tule käsittää implisiittiseksi vaatimukseksi alkaa nauraa ”oikeille” asioille, vaan kutsuksi tuoda halu ajattelun piiriin. Tämän tehtävän vaikeutta ei ehkä voi yliarvioida. Halua tuskin voi muuttaa suoralla tietoisella päätöksellä, mutta tiedostamisen piirin laajeneminen voi avata uusia uomia (ja sulkea vanhoja). Tämän tunnustavat myös kristilliskonservatiivit, jotka Jumalan mielen mukaisen elämän tärkeyttä korostaessaan siteeraavat usein 2. Korinttilaiskirjeen 10. luvun jakeita: ”…sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia. Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle.” Tyypillisesti tätä kohtaa tulkitaan niin, että kun ajatukset ovat todella kuuliaisia Kristukselle, se muuttaa välillisesti haluamisen tapaa. Tässä mielessä myös kristilliskonservatiivit osoittavat tuntevansa halun ekonomian: haluamisen tapaan voi vaikuttaa ajattelun kautta. Kyse on ennen muuta siitä, millaista halun politiikkaa suositaan, mikä mielletään kriittisen pohtimisen arvoiseksi.
10.
Seurakunnan leirien missikilpailut, finaali:
1. Missikilpailuissa naisellisuus (naiseus, naismaisuus, naisena-olo) kirjaimellisesti puettiin miesruumiin ylle. Oudolla tavalla tämä komiikka itse asiassa osoittaa naisidentiteetin – ja minkä tahansa identiteetin – häilyvyyden ja rakentuneisuuden, vaikka se yhtäältä pyrkii asettamaan naiseuden ja mieheyden aloilleen kulttuuristen stereotypioiden keinoin.
2. Missikilpailujen nauruefekti perustuu eräänlaiseen sukupuolistereotypioita hyödyntävään roolienvaihdon teeskentelemiseen. Teeskentelemisestä on kyse siksi, että tosiasiallisesti roolit eivät vaihdu, vaan vahvistuvat yleisön nauraessa hysteerisesti miehille, jotka yrittävät muuttua naisiksi – ja hauskinta on tietenkin näiden esitysten ilmeinen, ennakoitu ja tietoinen epäonnistuminen.
3. Tämä ei tarkoita, etteivät missikilpailut olisi olleet seksistisiä tai että niissä olisi ollut mitään vallankumouksellista. Niitä voi kuitenkin lukea vastakarvaan kiinnittämällä huomiota naisellisuuteen jonain kirjaimellisesti ylle puettavana – kiinnittämällä huomiota siihen, kuinka tämä naisen ja miehen identiteetit paikalleen asettava esitys mahdollistuu viime kädessä vain siksi, ettei identiteetti ole vakaa, esipoliittinen, muuttumaton tai alkukantainen, vaan kulttuurisesti rakentunut vaatekerta.
11.
Kuten tunnettua, kristilliskonservatiivisessa halun politiikassa queer edustaa uhkaa luonnolliselle järjestykselle; heteroseksuaalinen halu on normi, jonka purkautuminen mielletään eräänlaiseksi kaltevaksi pinnaksi. Kiihtyvän pudotuksen loogisena päätöksenä näyttäytyy pedofilia, eläimiin sekaantuminen ja yleinen moraalikato. Entisenä konservatiivina ymmärrän ja tunnen hyvin tämän mielenmaiseman. Siellä muhivat pelot ovat eräille kristityille kiusallisen todellisia, ja kristilliskonservatiivien poliittista mielialaa määrittelee (ja on jo pitkään määritellyt) epämääräinen uhman ja alistumisen sekainen poteromentaliteetti – homomyönteisyyden ottaessa ensimmäisiä varovaisia askeleitaan fundamentalistipiirien reuna-alueilla. Vuotokohtien laajeneminen virroiksi synnyttää vastareaktioita, jotka on helppo havaita esimerkiksi reformoitujen kalvinistipastoreiden kovenevissa puheissa. (Helluntailiikkeen nykymenoon pettyneet konservatiivit valuvat tyypillisesti reformoituihin kalvinisteihin ja muihin vastaaviin ”Raamattuun palaamista” vaativiin eristäytyneisiin yhteisöihin.) Joonas Laajasen kaltaiset tiukkailmeiset puhujat haaveilevat YouTube-videoillaan avoimesti yhteiskunnasta, jossa homot ja queerit on tungettu takaisin kaappeihinsa, eivätkä he ole vaatimustensa kanssa yksin. Juha Ahvio, Tapio Puolimatka ja Pasi Turunen – kaikki arvostettuja kristilliskonservatiivisia auktoriteetteja – ovat viime vuosina politisoineet heteronormatiivista, patriarkaalista ydinperhettä ja antifeminististä kapitalismia tukevaa diskurssiaan näyttävästi podcasteissaan. Laajasesta poiketen heidän ei ole edes tarpeen fantasioida julkisesti homojen kaapittamisella, sillä tämä olisi suora seuraus heidän politiikastaan.
12.
Palataan lopuksi vielä naiskomiikkaan ja häikäilemättömyyteen sen erityisenä potentiaalina.
Viimeistään tässä vaiheessa on ehkä syytä täsmentää, että puhuessani naiskomiikasta en viittaa käsitteeseen naiseutta olemuksellistavan (essentialisoivan) valkoisen kulttuurifeministisenajattelun mielessä, vaan ymmärrän naisen kategorian hiukan cixouslaiseen tapaan binaarista sukupuolieroa purkavana tekoina ja toimintana. Tulkitsen naiskomiikkaa kategorisesti queerin – jonka voi tässä ajatella eräänlaiseksi ”perimmäiseksi” premissiksi – läpi, mikä nähdäkseni on feministinen lukutapa par excellence. Tällöin komiikka ei palaudu esittäjänsä sukupuoleen, vaan kyse on performanssista ja siitä, mitä se jäsentää, millä tavoin se jäsentää: siitä, mitä lavalla tapahtuu, kun naiskomiikka tapahtuu.
”Naisidentiteetin” ylistäminen olisikin epäilemättä jonkinlaista antautumista, kuten Alice Echols kirjoittaa mainiossa ”Lähtövalmiina” -esseessään (2003), paluuta ”sukupuolen tuttuun vankilaan”. Queeristi sukupuoliessentialismia purkavana performanssina häikäilemättömyyden voi nähdä naiskomiikan erityisenä tyylinä, ”hymyboikottina” – riskaabelina siirtona, joka onnistuessaan tuottaa parhaimmillaan kauaskantoisia vaikutuksia. Härskisti roustaava naiskomiikka on kilttinä olemisesta kieltäytymistä. Mikään ei voisi olla kauempana ”helposta ratkaisusta”. ”Naisellinen” härskiys – joka ei ole seksismin helppoa, kulttuuriimme sisään koodattua härskiyttä – vaatii komiikalta poikkeuksellista taitoa ja uskaliaisuutta, ajateltiinpa härskiydestä yleensä mitä tahansa.
Härskiyttä voi ehkä ajatella myös sukupuolieroon ylipäätään kohdistuvana häikäilemättömyytenä, jossa on jotain kiistävää ja eroa kadottavaa. Siinä määrin kuin kysymys todella on queerista ”naiseuden kiistämisestä” tai ylittämisestä, performanssi voi epäonnistuessaan vaatia kovan hinnan. Julkisessa tilassa tapahtuessaan naiskomiikka työntyy alueelle, joka on perinteisesti miehisen vallan varaamaa ja kolonisoimaa. Epäonnistuminen voi maksaa urakehityksen.
Liioittelenko?
13.
Viidessä vuodessa tapahtui mullistus, jonka luonnetta opettelen vasta vähitellen ymmärtämään.
Tämä teksti on sessio. Projekti, ehkä. Jonkin juhlimista, epäilemättä.
Idea sai alkunsa puolisoltani, jonka kanssa kävin katsomassa Anitta Ahosen loisteliaan stand up -keikan tämän vuoden huhtikuussa.
Keikan alku ei vielä nauruhermojani kutitellut. Tavanomaista lämmittelyä, hiukan tutunoloista fraseerausta. Panin merkille yleisön sukupuolijakauman (enimmäkseen naisoletettuja).
Jossain vaiheessa meno kiihtyi. Ahonen pisti kakkosvaihteen silmään, sitten kolmosen, alkoi naurattaa. Finaali oli huikea, sen rytmiikka silkkaa progea. Takanani joku meinasi tukehtua yskäänsä. Ahonen oli jo alkuillasta napannut yskijän silmätikukseen ja roustia tuli kuin sadettajasta, roustia joka tuntui oudon hoivaavalta: sinfonisen satsin äänenkuljetusta parhaimmillaan, naurattamisen hehkuva fuuga.
Missikilpailuja ja niihin liittyvää käsittämätöntä ahdistustani olin miettinyt useaan otteeseen; vuosien varrella koko juttu on kerännyt liepeisiinsä monenlaisia tulkintoja. Aivan viimeksi minun alkanut tehdä mieli nauraa yhdessä, melkein kenen tahansa kanssa, kaikelle pelolle jota joskus tunnemme jäädessämme yksin tietämättä, ettemme todella ole yksin.
Lue myös: Markus Niemen essee kriitikon vallasta ja kritiikin tehtävästä (23.4.2024).