Matti Itkonen:
Paikkana on Freiburg ja sen vuonna 1457 perustettu yliopisto. Aiemmin tämä maineikas opinahjo on ollut minulle tuttu vain filosofien Edmund Husserl ja Martin Heidegger nimistä. Seison filosofian laitoksen toisen kerroksen aulassa, jossa on suuri seinämaalaus. Freskossa kuvataan, kuinka Prometheus anastaa tulen jumalilta ihmisille. Koko miljöö on arvokkuutta henkivä.
Kävellessäni olen sivuuttanut tummanvioletin päärakennuksen, jonka seinässä lukee kultaisin kirjaimin ”Totuus on tekevä teidät vapaiksi”. 1930-luvulla kansallismieliset yliopistolaiset pitivät tilaisuuksiaan Prometheuksen kuvan edessä uskoen vankkumattomasti oman menneisyyteensä mahtavuuteen. Hakaristiliput ilmensivät, mitä sitten kenellekin ilmensivät − niin myös univormut.
Yhä sama puro virtaa vuolaana yliopiston vieritse. Mitähän kaikkea se on nähnyt? Ketkä kaikki ovatkaan tuijottaneet sen kuvastimeen, kukin aina vuorollaan? Heideggerilainen kätkeytymisen ja paljastumisen vuorottelu jatkuu edelleen.
Yliopiston virallinen vastaanottotilaisuus järjestettiin tuomiokirkon aukiolla. Kokoonnuimme viinitupaan, jossa ravintoloitsija esitteli ylpeänä paikallisia puna- ja valkoviinejä. Erilaisia voileipiä oli myös runsaasti tarjolla. Tuntui hyvältä katsella sitä tapaa, jolla ihmiset puhuivat oman alueensa tuotteista. Kyse oli oikealla tavalla näkyvästä ammattiylpeydestä. Minkään muun alueen viinejä ei moitittu huonoiksi, vaan kotiseutua tuotiin konstailemattoman rehellisesti esiin. Siinä ilmapiirissä oli vierailijanakin helppo viihtyä.
Koko aukio muistutti kaunista satu- tai postikorttimaisemaa. Rakennukset olivat kuin piparkakkutaloja, joissa saattoi kuvitella taruolentojen asustelevan. Tuomiokirkon hiljaisuudessa oli luontevaa olla kasvokkain itsensä kanssa ja pohtia arkisen kiireen tarpeellisuutta. Lieneekö se sitten todellista vai keksimällä keksittyä? Aika ajoin ihmisen on kuitenkin näköjään tarpeellista pysähtyä ja ainoastaan olla osana äänettömyyttä. Sen jälkeen on sitten taas voimia jatkaa päivittäisyysvirran pyörteessä eteenpäin. Ehkä hiljentyminen edistää niin ikään itseymmärryksen syvenemistä.
Tältäköhän tulenkantajistakin silloin 1920-luvun lopussa tuntui? Istun nopeasti halki maisemien kiitävässä EC-junassa matkallani Freiburgista Zürichiin. Ennen pääteasemaani pysähdymme Baselissa. Joitakin vuosia sitten olin helteisen elokuun lopussa kuljeskelemassa pitkin Baselin katuja. Kun katselin vuolteisen Reinin ylittävältä sillalta aivan joen partaalla olevaa vanhaa yliopistorakennusta, kiinnitin huomiotani uskaliaisiin uimareihin. He uivat pelkäämättä kovassa virrankäynnissä keskellä sinisenä hohtavaa vettä. Tai ehkä se oli pikemminkin kellumista, kun he myötävirtaan liikkuivat. Mitähän Erasmus Rotterdamilainen mahtoi mietiskellä Reinin välkkyvää pintaa silmäillessään?
Luin junassa Tatu Vaaskiven puhuttelevaa teosta Kutsumus (1945). Siihen on koottu hänen kirjoittamiaan kirjeitä vuosilta 1927 – 1942. Vaaskiven sanankäyttö on tyylikästä ja lyyrisen sointuvaa. Sitä on miellyttävä lukea. Hän luonnosteli vuonna 1938 mielessään väikkyvää Italian-kirjaa ajatuksia herättävästi (s. 135):
”Tiedätkö, että Mussolinin hahmossa ylösnousee jotakin, joka on elähdyttänyt Scipiota [Publius Cornelius Scipio Africanus] ja ohjannut Rooman falangien kotkia, kun ne samosivat silloisessa maailmassa. Tämä Italia on vielä vailla tulkkiaan! Minua kiinnostaa rajattomasti juuri se salainen linja, jossa uudet ja vanhat vedet lyövät vastakkain ja synnyttävät kuin heijastusliikkeenä tietyn poliittisen pauhun. Tahtoisin nähdä objektiivisesti, ilman meidän tuttuja nurkkaintressejämme syvälle Italian sydämeen.”
Myös nyky-Venäjä saattaisi tarvita tarkkanäköisen tulkkinsa. Hivenen huolta ovat aiheuttaneet Krimin niemimaan tapahtumat. Kuinkahan lähellä tämä aktuaalinen nykyaika oikeastaan onkaan 1930-luvulla vallinnutta ajan henkeä? Paljon näissä aikalaiskeskusteluissa ainakin käsitellään oikeistopopulistisen ajattelutavan ihannoinnin lisääntymistä kautta koko Euroopan.
Kun juna sitten saapui Zürichin päärautatieasemalle, työnsin tyystin pois mielestäni kaikki synkät pohdinnat. Suunnistin suoraan Nordsee-ravintolaan ja söin erittäin maukkaan kala-aterian. Sen jälkeen menin taksilla aivan Letzigrund-stadionin vieressä sijainneeseen hotelliini. Olin suunnitellut tutkailevani jo etukäteen ensikesäisten yleisurheilun EM-kilpailujen miljöötä. Itse stadion oli suljettu, joten en siellä sisällä käynyt. Lähiympäristöä kuitenkin varsin kiinnostuneena havainnoin.
Zürichin teknillisessä yliopistossa tahdoin ehdottomasti vierailla. Tiesin, että sen takapihalta avautui likimain metafyysinen näkymä yli kaupungin. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Opiskelijoita istuskeli joka puolella. Pidin siitä, että ihmiset lukivat kirjoja. Sähköisen maailmanajan ja teknoutopian palvonta oli näkymättömissä. Se ilostutti paljon kaltaistani kirjojen ylivertaisuuteen luottajaa. Olihan minua hotellihuoneessani odottamassa Vaaskiven ansiokas matkatutkielma Rooman tie (1940).
Tähyillessäni korkeuksista Zürichin kaupunkimaisemaa kohosi ajatuksiini idea samanaikaisesta sisäänpäin ja ulospäin näkemisestä. Kun katse yltää kaukaiseen horisonttiin, katselee ihminen yhtäaikaisesti myös sisimpäänsä. Hän puntaroi jo loitolla olevaa menneisyyttään ja vielä jossakin saapumistaan vartoavaa tulevaisuuttaan. Hänen mieltään kalvaa ikiaikainen ajatus: olenko se minä, joka otaksun olevani?
Toivottavasti vastaus kysymykseen on ainakin useimmiten myönteinen. Olisihan surullista, mikäli ihminen eläisi elämänsä vieraana itselleen. Olisikohan hän silloin vain kylässä itsensä luona: samalla kertaa sekä kyläilijä että isäntä tai emäntä? Vierastaisiko hän itseään? Mitä sellaisessa tilanteessa merkitsisikään vieraanvaraisuus tai vieraskoreus? Olisikohan keskustelumuotona Olavi Paavolaista mukaillen synkkä yksinpuhelu?
Onneksi on filosofisesti olennaisempaa osata kysyä kuin antaa jokaiseen kysymykseen täsmällinen vastaus. Eli eihän minulla sittenkään ole mitään hätää.
Raitiotievaunupysäkille päästäkseni kuljin päärakennuksen läpi. Täällä siis omana aikanaan Albert Einsteinkin asteli. Pylväiköt, kaaret, korkeus sekä ajattomuuden ja avaruuden tuntu lumosivat. Juuri siinä kohdassa historia ja sivistys yhtyivät. Kaikki tieto oli läsnä, melkein käsin kosketeltavissa. Tai sitten olin puhtaan unelman pauloissa. Hetki oli joka tapauksessa elämyksekäs: kukaties vaikka sitä olisi ollut kutsuminen haltioitumisen tuokioksikin. Jotakin vastaavanlaista uskoin sitten myöhemmin löytäneeni Vaaskiven Rooma-teoksen saatesanoista (s. XVI):
”Tätä kirjoittaessani on tullut pimeä ja tähdet ovat syttyneet. Jupiterin kimallus mustan syksyisen metsän yläpuolella on kuin oppaan lyhty, joka näyttää tietä katseelleni. Sen kirkas lainavalo tulee laskeneesta auringosta, joka on muutamien yön tuntien kuluttua nouseva aurinko. Kulunut kosmillinen teema, johon sisältyy lupaus. – Se ei milloinkaan lakkaa toistumasta siinä näytelmässä, mitä Maa-tähden pinnalla esitetään…”
Tänne olen palaava jo syyskuun alussa. Se tieto saa minut hymyilemään. Tämän täytyy olla filosofista hymyä.
Matti Itkonen työskentelee käytännöllisen filosofian dosenttina Itä-Suomen yliopistossa