Mark Mallon:
Keskiviikkoisella vierailullani Berliinin Suomi-instituutissa tulin lukeneeksi tiistain Helsingin Sanomia. Lehden tiedeosasto jaksaa usein yllättää, usein asiallisuudellaan, toisinaan hauskuudellaan. Raportti leikinomaisesti tehdystä itsemurhayrityksestä, joss koehenkilöt nauttivat yliannostuksen homeopaattisia lääkkeitä, oli sekä asiallinen että hauska, juuri sellaiseksi kuin se oli tarkoitetu.
Tässä vaiheessa minun on rehellisyyden nimessä myönnettävä, että olen takavuosina pariinkin sairauteeni, fyysiseen ja psyykkiseen, napsinut homeopaattisia valmisteita. Toinen vaivoista parani enemmän tai vähemmän kokonaan, toinen vain väliaikaisesti. Olin tyytyväinen lopputulokseen, mutta minun etuni onkin, että olen herkkäuskoinen, ja uskon aivan erityisesti asioiden lumevaikutukseen.
Pari vuotta sitten yritin Porvoon terveyskeskuksessa päästä psykologin puheille. Vastaanottava lääkärirouva sanoi, että psykologille ei ole asiaa, jos ei ensin nauti psyykelääkekuuria.
Onko tuo nyt ihan oikeudenmukaista, kysyin. Lääkäri nousi seisomaan, meni ikkunalle, osoitti kadulla kävelevää ihmistä, ja sanoi: Katso, Suomessa kaikki syövät psyykelääkkeitä, kaikki!
Kuuskymppisellä tyylikkäästi harmaantuneella lääkärirouvan silmät kääntyivät puoleeni, vaikka ne tosiasiallisesti tarkentuivat tyhjyyteen, samanlaisella jähmeällä itsevarmuudella kuin kellä tahansa Berliinin metron nistillä.
Kerroin lääkärille tarinan eräästä tuttavastani, joka nyt olisi häntä parisenkymmentä vuotta vanhempi, jos eläisi. Tuttavarouvalla oli lapsena diagnosoitu skitsofrenia. Murrosikäisenä hänelle määrättiin aiheeseen sopivaa lääkitystä, mutta oireet eivät poistuneet. Rouvaa hoitavat lääkärit vaihtuivat vuosikymmenten saatossa ja lääkitystä vaihdettiin, ja kaiken kaikkiaan sitä lisättiin. Hän alkoi mummoutua turhankin aikaisin, ja harhat lisääntyivät. Eräänä päivänä kohdalle sattui lääkäri, joka totesi, että vika ei ole muussa kuin lääkityksessä. Kaikki psyykelääkitys keskeytettiin, ja humpsis, kuin kunnon sadussa ikään, rouva tervehtyi ja 67 vuoden sumu väistyi. Hän uskalsi taas liikkua ulkosalla ihmisten ilmoilla, ja alkoi oma-aloitteisesti kokeilla uusia ruokareseptejä, ja eli sitten terveenä muutaman vuoden kunnes kuoli.
Lääkäritäti ei edes hymyillyt onnellisesti päätyneelle tarinalle, vaan ojensi minulle reseptin, joka on minulla edelleen hyvässä tallessa keittiössä kenkälaatikossa.
Aivan oikein: minusta tuntuu, että pelkkä reseptin läsnäolo on parantanut masennukseni ja ahdistukseni.
Täällä Berliinissä olen onnellinen ainakin siitä, että saan haaveilla paluusta kotisuomeen, ja jatkaa sitten uskollisena Hesarin lukemista. Ennen kuin pääsen kotiin keittiöpöydän ääreen, voin rauhallisin mielin mutustella homeopatia-artikkelin erästä sivulausetta: ”Nyt, kun atomien ja molekyylien luonne on selvitetty… ”
Ja haaveksien muistelen täällä saman lehden saman osaston erään artikkelin vuosientakaista otsikkoa: ”Alitajunnan arvoitus ratkaistu”. (En lukenut artikkelia, koska minua tyydytti pelkkä otsikon informaatio.)
Pois turha nöyryys tieteentutkimuksesta ja varsinkin tiedejournalismista, perkele! Mutta mitä vittua ne jenkkihörhöt ovat taas kehitelleet? Voi ei, kohta ne varmaan antaa sotilailleen, tai ainakin ex-sotilailleen, vielä enkelihoitoakin, tms.
PS: Olen minäkin ollut joskus, ehkä viisitoista vuotta sitten, sairaalassa töissä, ja siinä sivussa olen saanut nauttia lääketehtaan tarjoamista illallisista. Ruokaa ja juomaa oli useimmiten tarjolla yllin kyllin, mutta ei silloin ainakaan siellä Orionin tilaisuudessa mikään raha liikkunut (viitaten epäilyihin, että lääketeollisuus voitelurahoineen olisi se perimmäinen taho, joka suomalaisten terveydenhoidosta päättää). Eihän illanvietossa edes ollut tehtaan edustajaa paikalla. Ihan itseksemme saimme nauttia Janssonin kiusausta ja Lidlin halvimpia oluita (merkiltään Fink-Bräu, hinta 59 senttiä+pantti.) Pulloja ei edes saanut viedä ulos kotiinpaluujuomien, saati panttien toivossa, ja kieltoa vahti rakennuksen ainoana ei-sairaalan edustajana muuan kuusikymppinen rouva, sellainen sameasilmäinen, joka alakerran hissiaulassa meikäläisiä jorvilaisia surullisena kopeloi, aina välillä ikkunasta katsoen.