Seija Kerttula:
Olen viime aikoina valistanut itseäni kirjalla Watching the English. Se on antropologi Kate Foxin kuvaus kansastaan, jonka hän yrittää nähdä myös ulkopuolisen silmin, kun on sentään asunut parissa muussakin maassa elämänsä aikana. Opus tarjoaa harvinaislaatuisen pääsyn englantilaisuuden kirjoittamattomiin sääntöihin. Seuraavassa joitakin:
Englantilaisen kuuluu aloittaa puhuminen säästä. Jos yksi sanoo, että onpa kamalan kylmä, toinen ei saa olla eri mieltä, mutta hän voi sanoa, että ”niin tosiaan on, mutta minusta on mukava reipastella ulkona juuri tällaisella kirpeällä säällä”. Ulkomaalainen puolestaan ei saa arvostella Englannin säätä, sillä tällöin säästä tulee englantilaisen perheenjäsen ja hän loukkaantuu.
Seurassa englantilaisen ei kuulu esitellä itseään tuosta vain niin kuin brutaalit amerikkalaiset, vaan pitää odottaa, että syntyy ystävällishenkinen keskustelu jonkun kanssa, jolloin tämä saattaa jossain myöhäisessä vaiheessa tiedustella kuin ohimennen, että mikä nimesi olikaan. Jos englantilainen esitellään jollekulle, tämän on tapahduttava hämmentyneesti ja kömpelösti (Hugh Grant taitaa hoitaa tilanteen ihanteellisesti elokuvissa), eikä missään tapauksessa sulavasti amerikkalaisittain. Englantilaiselta ei kuulu kysyä suoraan, mitä hän tekee työkseen, vaan asian voi onkia vähitellen kiertoteitse, esim. tiedustelemalla, miten toinen menee töihin. Ylipäänsä englantilainen ei mielellään paljasta juuri mitään. Ei ihme, että tämä on dekkarien luvattu maa.
Englantilaista kulttuuria läpäisee huumori, joka ilmenee usein ironiana tai sarkasmina. Englantilaisen ei ole hyväksyttävää olla liian tosissaan. Kaikkialla on läsnä myös ns. understatement eli asioiden ilmaisu odotettua huomattavasti vähäisemmällä teholla. Fox kertoo italialaisesta pariskunnasta, joka halusi tulla mahdollisimman englantilaiseksi ja onnistui kaikessa täydellisesti understatementia lukuun ottamatta. Understatementin yksi puoli on kaiken itseensä liittyvän vähättely. Foxin mies kertoi tutustumisvaiheessa, että opiskeli ensin filosofiaa, politiikkaa ja taloutta, mutta oli liian tyhmä siihen, joten hänestä tuli aivokirurgi, mitä hän taas vertasi putkimiehen hommaan. Fox sai myöhemmin selville, että hän oli suorittanut aiemmat opintonsa loistavin arvosanoin. Vähättely on sukua myös ironialle, jossa sanotaan toista kuin tarkoitetaan, ja englantilaisten kesken viesti menee perille, mutta ulkomaalaiset tietenkin ottavat kaiken kirjaimellisesti.
Englannin pubien, kotien, työpaikkojen ym. salatut tasot ovat siis nyt ulkomaalaisenkin ymmärrettävissä. Lopultakin selviää, mihin luokkaan sanavalinnoilla sijoittuu – esimerkiksi loo vie ylempään kastiin kuin toilet, napkin taas on hienompi kuin serviette. Ilmeisesti on varottava ranskalaisia termejä, jos haluaa assosioitua parempaan väkeen.