Aleksis Salusjärvi:
Hesarin esikoiskilpailuraati päivitettiin NYT-liitteen tasolle. Maamme toiseksi suurin kirjallisuuspalkinto jaetaan tästedes harrastelijavoimin.
Showmies Jukka ’pyöveli’ Petäjä on siis historiaa. Kuulemani mukaan hän ei lukenut saamaansa palautetta nippukritiikistä, koska haluaa ”säilyttää riippumattomuutensa”. Äkkiseltään voisi tosin luulla, että sanomalehtikriitikko tekee journalismia eli että hänen työnsä olisi julkista. Tilanteen täydellinen naurettavuus paljastuu kuitenkin vasta siinä, että herran molemmat esimiehet kuittasivat pyyhkeet. Maestro itse lähetettiin Amerikkaan Dan Brownin fanihaastatteluun.
Suvi Aholakin siirtyy kuivakan asenteensa kanssa sivuun. Hän ei ehkä ole värikkäin saati osuvimmin asioita hahmottava kriitikko, mutta vuosien kokemuksella Aholan panos raadin uskottavuuden suhteen oli näkyvä. Hänellä on perspektiiviä, joka kirjallisuuden arvottamisessa on keskeistä.
Esikoisraadin uskottavuuden vakava ja lopullinen kolaus on kuitenkin Mervi Kantokorvesta luopuminen. Hän on tehnyt työtään puhuttelevalla perusteellisuudella. Kantokorpi on seurannut kirjallisuuskeskusteluja rakenteiden ulkopuolellakin ja ilmaissut kantansa aina selvästi osoittaen moraalia ja kauaskatseisuutta. Soitin Kantokorvelle ja kysyin taustoja. Hän sanoi, että raadin vaihtaminen oli hänen toiveensa: ”Olin 12 vuotta mukana ja alkoi tuntua siltä, että esikoiskirjojen arvioimiseen tarvitaan uusia nuoria tyyppejä. Ajatus, että sama porukka jatkaa ei tuntunut hyvältä. Uusi raati saa tehdä omat linjauksensa ja edustaa uutta aikaa.”
Tästä on varmaan kaikkien helppo olla samaa mieltä. Uutta raatia Kantokorpi ei viisaasti halua arvostella. Esikoiskisan tuleva suhtautuminen kirjallisuuden uusiin muotoihin (tarvepainatteet ja digikirjallisuus) tosin herättää hänen uteliaisuutensa.
No, keitäs sieltä raadista nyt sitten löytyy?
Esa Mäkinen (HS) on perus-ok tyyppi, raatimäskiä. Hän on nimellispätevä valtiotieteiden maisteri ja parissa käänteessä väläyttänyt journalistin kykyään. Nuori vielä ja taustansa takia heppoinen kaveri.
Sanna Kangasniemi (HS) on vaikea tapaus. Ne kolumnit. Kirjallinen itseilmaisu hipoo nollaa, ja tehokeinona hänen repertoaaristaan löytyy mm. vähän niinku epäuskottava kertoja. Sisältö tekstiin on raavittu ihanista yhdentekevistä jutuista. Mihinkään oikeaan asiaan ei luoja nähköön kannata sanomalehdessä tarttua. Harvoin pääsee näkemään, että ihminen vapaaehtoisesti tekeytyy tyhjäpäiseksi.
Aki Salmela on nuorehko runoilija ja kirjallisuuden sisäpiiriläinen, älykkönä pidetty tyyppi. Tässä raadissa hän on edukseen, muttei mikään unelmavalinta. Salmelan kirjallisuuskäsitys näyttää tukeutuvan kirjallisuusinstituutioihin ja hänen työmoraalinsa on joskus löyhä, hän on niin sanotusti vaarassa antaa jo etukäteen itselleen anteeksi.
Ulkoapäin näyttää siltä, jos vertaus sallitaan, että Hesari on vaihtanut lahonneen talon ässäarpoihin. Asia ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, sillä tärkein raatilainen pysyy, Antti Majander. Hän on tietenkin koko oopperan kapellimestari. Taitavana diplomaattina hän ei ota kantaa esikoiskilpailun kyseenalaisiin puoliin väittäen palvelevansa ”miljoonaa lukijaa”. Valta näyttää silti maistuvan, varsinkin jos sitä voi käyttää peitellysti.
On jännä nähdä, minkälaiseksi sirkus tänä vuonna kasvaa. Raadin perusteella kilpailua pyritään kursimaan nuorekkaammaksi, mikä lienee Hesarin brändin markkinointistrategia ylipäätään. Jos näin on, tullee kirjailijat henkilöinä nousemaan entisestään teoksien kustannuksella. Kenethän Majander nakittaa kysymään kaikki ne kiusalliset kysymykset? Ei kai Mäkistä sentään.
Hyvä on pitää mielessä sekin, että juuri raati tekee palkinnon, määrittää sen aseman ja merkityksen. Esimerkiksi Finlandia on rahvaan palkinto, jonka tarkoitus on paavolippostuomareilla myydä kirjoja niiden sisällöstä huolimatta. Hesarin esikoispalkinto jakautuu nyt kahtaalle: nuori jury palvelee kyllä tarkoitustaan teoksien kohderyhmänä – samalla he ovat mitä sopivinta ainesta lehtensä kauppaamiseen tosi-tv-tuomaristo -formaatilla.