Anne Leinonen:
Kävin hakemassa maanantaina Suomen Nuoriso-opiston resepsuunista ison matkalaukun. Se on lehmäkuvioinen, mustavalkea, perästävedettävä pyörällinen ja kova matkalaukku, joka tiukattu kiinni valkoisella pakettinarulla. Jotakin haluaa tulla ulos ja haluaa sitä perin kovasti. Painaakin mokoma enemmän kuin mitä olisi viitsinyt kantaa. Pöllyävässä lumihangessa ei pyöristä paljon ollut apua.
Nyt laukku odottaa lattialla kyljellään. Sen uumenissa lukuisat pienenpienet kirjaimet ja lauseet ja liuskojen muodostamat pinot vaativat huomiota. Ne kuiskivat: lue minut! pidä minusta! Ne haluavat johdattaa tarinoiden maailmaan, salatuille sanapoluille, luovan mielentilan ja herkkyyden äärelle. Ne huokuvat elämyksiä, elämänkohtaloita, tuskaa ja iloa.
Ne ovat painavia tekstejä, monella tavoin. Niihin on ladattu kirjoittajansa unelmat, pelot ja häilyvät aatokset. Tekstit etsivät hyväksyntää, lukijaa joka ymmärtäisi niitä, antaisi niiden imeä matkaansa. Tekstit haluavat olemassa ololleen oikeutuksen. Niitä on jo valikoitu: nämä tekstit painavat koska ne ovat päässeet jatkoon.
Minun tehtäväni on aukaista laukku ja sukeltaa sanojen sisälle, pyöriä ja kieriä tarinoissa ja löytää joukosta ne, jotka eniten puhuttelevat. Löytää tarina, joka ansaitsee kirjoittajalleen mainetta ja kunniaa. Ja kun olen tutkinut riittämiin, käynyt jokaisen kirjekuoren ja sen sisällön läpi, pakkaan laukun, toivon saavani tuon pakettinarun takaisin paikoilleen, ja kiikutan laukun takaisin resepsuuniin. Sieltä se matkustaa seuraavalle lukijalle.
Olen paljon vartijana, toiveiden ja pelkojen heijastimena ja kilpenä. Innostuneena, sillä moista ajatusten läpileikkausta harvoin pääsee kokemaan. Nöyränä, sillä niin moni osaa sanoa niin kirkkaasti. Julmana, sillä on tehtävä valintoja. Onneksi sanat seisovat omilla jaloillaan niin pitkään, kunnes raati on niitä pyöritellyt ja löytänyt yksimielisyyden. Tästäkin vaiheesta nautin: kun pääsee vertaamaan, analysoimaan, tarkentamaan sanojen minussa muodostamaa vaikutusta.
Lopulta pöydällä on vain muutama teksti. Voittajien nimimerkkikuoret aukaistaan ja puhelut soitetaan. Silloin sanat saavat kasvot ja lauseet täsmennetyn äänen, ja voi iloita kun muutaman kohdalla unelma toteutuu. Silti on edelleen laukku, jonka sisällä oli painavia sanoja. Moni teksteistä katoaa eikä koskaan ilmesty muiden silmien luettavaksi. Olen etuoikeutettu, kun olen saanut nauttia noista sanoista.
”J.H. Erkon kirjoituskilpailuun voivat osallistua alle 30-vuotiaat kirjoittajat, jotka eivät ole vielä julkaisseet esikoisteostaan. Maamme vanhimpiin kirjoituskilpailun kuuluva Erkon kilpailu etsii tasokkaita uusia tulokkaita. Lähes säännöllisesti kärkeen sijoittuneista muutama on pian saanut oman esikoisteoksensa julkisuuteen.”
(lähde: kilpailun www-sivut)