Julmat, kyynikot ja paholaiset haarukassa

Jasper Kaarna:

Taannoin luin Juha Seppälän Paholaisen haarukan. Sattumoisin palailin samalla Julma-Henrin ensimmäiseen levyyn Al-Qaida Finlandiin.  Huomasin että hemmetti, Julma ja Seppälähän ovat kuin kaksi marjaa!

Julma-Henrin debyytti oli aikoinaan sellainen täräys, että hyvä jos sen jälkeen kuukauteen muuta kuuntelin. Elettiin talvea 2008. Olin 19, erittäin herkässä iässä ja elämänvaiheessa. Henrin häriintynyt nasaali osui naulan kantaan, naula upposi kuin veitsi voihin, laittoi suhtautumiseni suomiräppiin, elämään ja maailmaan uusiksi. Tai sitten suhtautumiseni suomiräppiin, elämään ja maailmaan oli melkoisessa murrosvaiheessa, ja vain Henri pystyi enää pukemaan ympärillä ja itsessäni kiehuvia asioita sanoiksi. Oli siinä tietysti ripaus teinille ominaista identiteetin hakua, mutta normien mukainen Babylonin vastustaminen ja multiriimikikkailut eivät Julman jälkeen tuntuneet enää miltään.

Seppälän teksti on viime aikoina aiheuttanut saman suuntaisen reaktion. Tiivis ja täsmällinen ilmaisu, hyppäämisen käden (tai sivun) käänteessä lämpimän ymmärtävästä kovaan, aggressiivisestä herkkään ja yksityisestä yleiseen, se kolisee. Seppälän rivit eivät säihky silmille yhtä häikäisevinä kuin Henrin lyhyet kaiken kiteyttävät huudahdukset viisi vuotta sitten, mutta innostus on ollut yhtä lailla teinimäinen, lapsenomainen suorastaan.

Verratkaamme Al-Qaida Finlandia ja Paholaisen haarukkaa. Sekä Julma-Henri että Juha Seppälä tarkastelevat yhteiskunnan ja maailman tilaa yksittäisten, syrjään jääneiden ja/tai avuttomien pienten ihmisten silmin. Molemmissa teoksessa pulppuaa pintaan vieraantuminen globaalissa kapitalismissa, turhautuminen ja raivo, yllättävän väkivallan uhka, kaipuu siihen, että olisi jokin korkeampi taho – edes Jumala! – joka laittaisi kaikelle stopin. Molemmissa luetellaan mielialalääkkeitä, mainitaan rikkinäiset peilit ja se että ihminen on alkanut leikkiä Jumalaa.

Näin pikaisina esimerkkeinä. Lisääkin löytyisi.

Al-Qaida Finland on kuin Paholaisen haarukan Jumalan Kyyneleen puheenvuoro. Jumalan Kyyneleen, joka on ulkoistettu toiseuteen kuin pääoma napin painalluksella, ja jolla on lääkkeet työpaikan tilalla. Muoto sikseen, sisältöä kun katsoo, muun muassa nämä Julman säkeet ovat kuin suoraan Paholaisen haarukasta:

eikö me ennen tultu paljon paremmin toimeen
ennen digitaalisaatiota, globaalisaatiota
koneita, kuoleman pakenemista
luonnon muokkaamista, sen osana olemisen kieltämistä
lapset puistoissa pelailemassa
nyt netissä toisiaan selailemassa (MIKS?!)
kytkettynä verkkoon
rahalla saat kaiken tämän!
systeemin orjia, ei paikkaa mihin paeta
ha-ha-haa, sä oot mun mailla!
omakuva rikkinäisistä peileistä
tavoitteet teeveestä
firmoja ei johda ihmiset vaan raha
mieti miks menetit työpaikkas (raha! raha!)
(Julma-Henri, 240107)

Al-Qaida Finlandin kertoja/puhuja lienee ikään kuin yhdistelmä Paholaisen haarukan kaikkitietävää kertojaa ja Jumalan Kyyneltä. Romaanimuoto mahdollistaa tietysti perusteellisemman ja laajemman tulkinnan, ristivalotuksen, ynnä muun. Elokuvaohjaaja Laura Laine ja varallisuudenhoitaja Lari Laine eivät pääse Julma-Henrin kautta ääneen. Ei myöskään Jumalan Kyyneleen uhriksi päätyvä kelloseppä, ei taksikuski-Klaus, eikä vieraantunutta keskiluokkaa edustava Lehtosen pariskunta. Mutta Julma-Henri kappaleessa 240107:

mä tulin pyytämään
sä et haluu jakaa omastas! (ei haluu!)
mikä on sellanen jätkä
joka syö oman mahan täyteen
eikä anna jämiä nälkäselle
vaan ottaa itelleen talteen tähteet

vrt. Paholaisen haarukka (s. 124):

Minä en luovu mistään.
Minä syön ja ostan lisää.
Me ostamme lisää.

Palataan vielä lyhyesti vuoteen 2008, siihen kiihkeimpään Julma-Henri -vuoteeni. (Paholaisen haarukka julkaistiin sattumoisin samana vuonna. Olisinpa osannut löytää sen silloin.) Ilta illan perään ajoin metrolla kotiin raskaasta, rasvankäryisestä iltavuorosta. Julma-Henri huusi nappikuulokkeissa vuorotellen ja ristiin omasta ja ihmiskunnan yleisestä ahdingosta, ja se jos joku oli todellisempaa kuin mikään. Epäkohdat eivät olleet missään toisella pallonpuoliskolla, vaan käsin kosketeltavissa. Ken ei tätä huomannut tai siitä yhtä voimakkaasti ahdistunut, oli kulttuuriteollisuuden aivopesemä (ei saa valittaa Afrikas on pahemmin / pitää olla vahvempi – Julma-Henri: 240306). Seppälän kertoja:

Todelliset epäkohdat sivuutettiin, koska ne olivat liian suuria ja koska taiteentekijät eivät tienneet niistä hevonpaskaa. Joka hetki miljoona suomalaista naista teki työtä jaksamisensa äärirajoilla firmoissa, jotka keräsivät yrityspalkintoja samaan aikaan kun naiset kävivät vessassa itkemässä ja napsimassa masennuslääkkeitä. Heistä ei ollut taiteen aiheeksi, koska heidän ongelmansa olivat liian arkisia, tappavan harmaita ja jokapäiväisiä. Taiteessa yhteiskunnallisen ongelman edellytys oli, että sen ympärille oli rakennettavissa hype, markkinoitava tuote.
(Paholaisen haarukka, s. 115)

Julma-Henri (kappaleessa 240107):

ei köyhiä, ei sun Suomessa
ei työttömiä, ei sun Suomessa
voisko ne sun roboottis myös elää tän mun elämän
juossu ku hullu, elävä kuollu

Muistan ajatelleeni kutakuinkin näin: jos kaikki oikeasti kuuntelisivat tämän levyn ajatuksella läpi, yhteiskuntamme voisi ehkä sittenkin muuttua. Mutta yyh, kukaan ei edes voinut löytää Julma-Henriä (paitsi aika moni – myöhemmin selvisi, että meitä olikin useita, kaikki keskimäärin kuuntelukokemuksensa ainutlaatuisuudesta yhtä varmoja), koska kulttuuriteollisuus peitti sen tyhjyyttä kumisevalla, yleisöä alistavalla, aliarvioivalla ja manipuloivalla turrutushälinällään. Avoimen yliopiston luentojen Frankfurtin koulukunta, Theodore Adorno, Max Horkheimer ja kumppanit antoivat sadan vuoden takaa vastaukset siihen, miksi Asteella ja Cheekillä oli enemmän kuuntelijoita kuin Julma-Henrillä. Massiivista ahdistusta kuin siitä, että media ja populaarikulttuuri tartuttivat ihmisiin taipumuksen harhautua epäolennaisuuksiin. Samaa ajatteli Seppälä tai hänen luoma kertojaääni samana vuonna, kylläkin linjakkaammin:

Verkkokeskustelu oli median keino ohjata peli kulmiin, joista ei maaleja tehty. (Paholaisen haarukka, s.159)

Kuten Erich Fromm kuulemma aikapäivää totesi, markkinakoneiston alistaman kärsimys on torjuttua. Jostain raosta se kuitenkin tuppaa aina purskahtamaan:

Blogeissa ja keskustelupalstoilla piili totuus. Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Onnellinen ihminen ei postannut. Ne oli kirjoitettu yksin, vailla elävää yhteyttä menestykseen, huomioon tai rakastavaan ihmiseen. Jos kone oli lähellä ihminen ei ollut. Kirjoitukset olivat täynnä tyydyttämättömiä tarpeita, katkeruutta, inhimillistä puutetta; niiden kirjoittajat istuivat koneillaan silloin kun heidän olisi pitänyt tehdä muuta, sitä mihin elämä oli tarkoitettu. Verkon piti saattaa ihmiset yhteyteen toistensa kanssa, mutta todellisuudessa se teki heistä yksinäisiä olentoja. (Paholaisen haarukka, s. 160)

Ja sitten kuitenkin, kaikesta tästä hälinästä, riehumisesta ja sekaisin olosta – ollaanpa sitten sekaisin rahasta, lääkkeistä tai mistä ikinä sälästä, koukussa blogikommentteihin tai piriin – kaikesta tästä huolimatta kuitenkin:

Kokonaisiksi ihmiset haluavat tulla ja palautua, kokonaisiksi ja kokoaisuuden osiksi, se pyrkimys ja tahto on rakennettu heidän sisäänsä.
[…]
Sillä raskaalla taipaleella he tarvitsevat muita vajavaisia, toisia ihmisiä. Heidän on kerättävä toisistaan voimaa jotta he jaksaisivat hajota , saatava ja annettava rakkautta, jotta kaikki voisi päättyä.
(Paholaisen haarukka, s. 171)

vrt.

se on niin yksinkertaista
mutta vaikeeta tajuta, kaivaa paskan olon alta
sä tukisit mua ku mä murrun
mä tukisin sua ku sä murrut
ja meillä ei ois mitään hätää
(Julma-Henri: 120107)

tai

ei ehjää lapsuutta kellään
koska täydellistä vanhempaa ei ole olemassa
täydellistä ihmistä ei ole olemassa
jokainen meistä särkyneitä
[…]
keskeneräisiä, epätäydellisiä
sama matka edessä
erilaisia, samanlaisia
ääni syvällä sisimmässä
(Julma-Henri: 201206)

Romaanin ja ”punk-henkiseksikin” luonnehditun suomiräp-debyytin vertaileminen on ehkä mielivaltaista. Mutta yhtäläisyydet tuntuvat tärkeiltä huomata ja osoittaa. (Teki mieli verrata myös Seppälän Super Marketia Julman kappaleeseen Minä rakastan sinua, mutta jääköön tällä kertaa.) Jos siirrämme katseen teoksista tekijöihin, huomaamme, että molempien suhtautuminen mediaan ja haastatteluihin on hyvin samanlainen – penseä, välttelevä, yksityisyyttä varjeleva, irvailevakin, kaikenlaiselle teosten ulkopuoliselle poseeraamiselle, hoseeraamiselle ja huomiohuoraamiselle vastakohtainen. (Muistan vieläkin, miten Kultabassokerhossa Julma-Henri poukkasi aina nokkelasti sivuteille, kun toimittaja yritti kysymyksillään johdatella tämän puhumaan itsestään ”katu-uskottavana” räppärinä.) Molemmat varjelevat yksityisyyttään, luottavat, että asia olkoon teoksessa. Niin sen mennä pitää.

Lopuksi muutama sana kyynisyydestä. Nimittäin molempia olen nähnyt ja kuullut sätittävän ”synkästä maailmankuvasta”, ”negatiivisuudesta”  ja ”kyynisyydestä”. Ken kokee havaitsemistaan epäkohdista avoimesti ahdistusta ja haluaa sen kovaan ääneen osoittaa, leimataan usein kyynikoksi. Älä ny viitti hei, ku meil on täs kivaa, on tää kaikki ihan jees, pakko olla… älä viitti pilata tätä, ilonpilaaja, tosikko, kyynikko…

Mitä sanoo sivistyssanakirja sanasta ”kyyninen”?

kyyninen

pilkallinen, välinpitämätön, kylmä, epäuskoinen, tunteeton, nihilisti.
http://suomisanakirja.fi/kyyninen

Epäuskoisuutta ja pilkallisuutta löytyy Julman ja Seppälän teoksista roppakaupalla, se myönnettäköön. Mutta ronskeimpien ja raivokkaimpienkin rivien ja säkeiden välissä elää minusta toivomus, pyyntö ja kaipuu, että ihmiset olisivat toisenlaisia. Että ihmiset huomaisivat mitä ovat ja tekevät. Kertojan tai puhujan nihilismi on enemmän tai vähemmän seurausta muiden nihilismistä. Surullinen pohjavire, synkkyys, ahdistus ja epäusko versovat siitä, etteivät ihmiset huomaa. Halua huomata. Suostu huomaamaan, suostu myöntämään, pysty muuttamaan toimintaansa, kohtaamaan totuutta, itseään ja toisiaan.

Se on kaikkea muuta kuin välinpitämätöntä. Minusta se kielii välinpitämättömyyden vastakohdasta.