Ulla Ora
Helsingin taiteiden yönä kuuntelin kansallisteatterin näyttelijöiden tulkintoja suomalaisten nykyrunoilijoiden runoista. Joukossa oli parinkymmenen 2000-luvulla julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Päällimmäiseksi jäi mieleen Ismo Alangon runon virke: ”Tuulipuvun tuolla puolen jossakin on maa, jossa rakkaus roihuaa…”. Sieltähän se löytyy, kun ei takerru tuulipukuihin, ajattelin ja palasin kotiin kuolleiden suomalaislyyrikoiden teksteihin.
Heti löytyy jotain sellaista, johon tarttua kaksin käsin. Kaarlo Sarkia on minulle aivan uusi löytö, vaikka mies kuoli jo vuonna 1945: ”Sun puolihämärässä unten näin, oi kauneus, kun huikaisten sa väikyit, tuhansin hohtokivin kimmeltäin kuin sarastuksen aikaan lukinseitti”. Tällaisia virkkeitä ei enää näe teksteissä, se melkein itkettää.
Maa on painava, se painaa jalkoja ja sitoo etenkin helteisenä päivänä. Sateisena päivänä saappaat tarttuvat liejuun, aivan kuin maan vetovoima haluaisi nielaista mustaan kitaansa. Mutta onneksi saa taas jatkaa Sarkia sylissä: ”Jossain syviin uumeniinsa metsä kätkee sinut, jota rakastan. Avaat siellä honganlatvain humuun silmäs aamunkirkkaan, ihanan.”
Tänään ajatus pysähtyi T.S. Eliotin teoksen Autio maa kohtaan: ”Päästäksenne siihen mitä ette tunne, teidän on kuljettava tietä joka on tietämättömyyden tie. Saadaksenne itsellenne sen mitä teillä ei ole teidän on kuljettava tietä jonka varrella viedään kaikki. Päästäksenne siihen mitä ette ole teidän on kuljettava tietä jonka pääsette loppuun vain lakatessanne olemasta.”
Lopuksi tulee Shakespeare apuun. Romeolla oli vain yksi Julia ja Hamletilla vain yksi Ofelia. Niinhän sen täytyy olla ja aina joku kuolee.