Jasper Kaarna (teksti ja kuvat):
Seuraa taruja ja tositarinoita Tallinnasta. Tarujen lähteinä käytän kahta kotimaista romaania: Harri Sirolan Kaksi kaupunkia ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Tositarinoita kerron omasta takaa.
Romaanit ovat hyvin erilaisia. Muuta yhteistä tuskin löytyy kuin se, että molemmissa vastakkaisen sukupuolen esitys on olemattoman ohutta, ja että molemmissa käydään Tallinnassa. Tai oikeammin: molemmissa Tallinna syventää ja merkityksellistää suomalaishahmojen elämää. Tositarinoissa minulle käy samoin.
Harri Sirolan Kaksi kaupunkia on niin sanotusti juonivetoinen romaani. Onnistuuko valtava, kasvoton systeemi murtamaan pienen suurisydämisen ihmisen? Mikä on yhden opportunistin rooli kahden edellisen välissä? Vaikka Kaksi kaupunkia on sinänsä laaja ja moniääninen sommitelma, siinä on jotain seikkailuromaanimaista. Matka Georg Otsin kannelta tallinnalaisten kuppiloiden, asuntojen ja vankityrmien kautta arktiseen gulagiin ja leningradilaiseen mielisairaalaan on kuin hobittien matka Konnusta Mordoriin.
Alussa saavutaan koksinhajuiseen Tallinnaan suomalaisen runoilijan David Leijan ja tämän vaimon Tytti Santiagon mukana. Tallinnassa Leija tutustuu kouralliseen paikallisia, uppoutuu uuteen maailmaan ja unohtaa hyvinvointivaltion runoilijan tylsistymisensä. Suhde rasittavaan ja pikkusieluisen oloiseen Tytti Santiagoon jää sivuun. Erityisen hyvin alkaa sympata muuan Ants Semperin kanssa. He ystävystyvät, pyöräilevät Piritan rannalle vetämään leukoja ja vaikka mitä. Luottamussuhde on alusta alkaen vankka ja miehinen.
Kun Ants on kertonut Leijalle opettavaisen sisäiskertomuksen, Leija siirtyy sivuun, Ants keskiöön. Antsin mukana lukija matkustaa syvälle neuvostysysteemin syövereihin, KGB:n tyrmien ja Patarein kautta stolypin-vaunun kyydissä aina solzenitsyniläisen gulag-maailman perukoille.
Kaksi kaupunkia on selvästi miehen kirjoittama, kalastusjuttuineen ja litteiksi jäävine naishahmoineen. Keskeisistä teoista vastaavat tasapainoiset ja maskuliiniset mieshahmot (kirjailijan alter ego David Leija ei onneksi niihin kuulu), naisten tehtäväksi jää pääosin olla apureina, henkisenä tukena tai miesten ruumiillisten tarpeiden (ruumiillisuus, seksuaalisuus) tyydyttäjinä. Ants, eräänlainen päähenkilö on oikea fiktiivisen historian supersankari, melkein kuin Puhdistuksen Hans – komea, herkkä, vahva, rohkea, naisten mielestä hurmaava, koputtajia turpaan vetävä ja KGB:n agentteja uhmaava, älykäs, sanavalmis, musiikillisesti lahjakas ja sanoittaa kaiken lisäksi rakkauslauluja. Mitään noloa, valonarkaa tai raadollista ei Antsin elämään mahdu.
(Muutamassa yhteydessä olen nähnyt ihmeteltävän, miksei Kaksi kaupunkia aikanaan saavuttanut ansaitsemaansa asemaa. Uskon tämän johtuvan – silkan sattuman, mahdollisesti ”epäsuotuisan ajoituksen” lisäksi – Antsin liioitellusta sankaruudesta ja naishahmojen litteydestä. Helsingin Sanomien Pekka Tarkka näemmä toi heikkoudet aikoinaan kritiikissään ilmi (omasta mielestäni kylläkin turhan jyrkästi, kovasanaisesti ja tarkoituksettomasti ilkeillen.)
Rein, toiseksi keskeisin virolaishahmo, on vähemmän jalosta puusta veistetty. Rein on opportunisti ja bisnesmies, tiukan paikan paikan tullen kuitenkin kunnon kommunisti. Lähimmäisen luovuttaminen leijonille hoituu kyllä, heti kun pelko oman perseen puolesta käy liian pahaksi. Rein on arkipäiväinen (eli seurauksiltaan katastrofaalinen) yhdistelmä lapsen intomielisyyttä ja inhimillistä heikkoutta.
Antsin ja Reinin lisäksi tarinassa näyttäytyy aimo kourallinen muitakin henkilöitä, sekä virolaisia että suomalaisia. He lilluvat jossain hyvyyden ja pahuuden, päättäväisyyden ja epäröivyyden, lammasmaisuuden ja rohkeuden harmaammassa välimaastossa. Kukin yrittää parhaansa mukaan selviytyä sattuman suomissa olosuhteissa sellaisena kuin on. Kuten valtaosa ihmisistä aina ja kaikkialla.
Sofi Oksasen Stalinin lehmät taasen on jonkinlainen inhorealistis-ääriyksilökeskeinen kuvaus yhdestä orvosta, narsistisesti omaan rikkinäisyyteensä linnottautuneesta naissielusta. Jos Kahden kaupungin henkilöillä on keskimäärin jonkinlaiset juuret, päämäärät ja motiivit, jonkinlaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä, samaa ei voi sanoa Stalinin lehmien päähenkilöstä Annasta.
Stalinin lehmät on hienoa kirjallisuutta, koska se ärsyttää ja kuvottaa. En missään nimessä tarkoita oksentamistan kuvailua, vaan Annan pohjatonta orpoutta ja vieraantuneisuutta, piiloaggressiivista koppavuutta, viileää inhoa kaikkea ja kaikkia kohtaan (paitsi Viroa ja Tallinnaa – pääsemme sinne aivan kohta). Ruoka, suklaa, jäätelö, piri, pamit, poikaystävä, hoidot, kaikki pyörii siinä navan ympärillä aina kun Anna haluaa. Haluaako? Ei voi tietää. Katsotaan hetki kerrallaan, miltä tuntuu vai tuntuuko miltään. Sisään, ulos, sisään, ulos, kai tämänkin voin jotenkin selittää itselleni – kenellekään muulle minun ei tietenkään tarvitse selittää mitään – sisään, ulos, nyt vähän tota, sitten taas tätä…
Ainoa Annan yläpuolella on hänen Herransa, syömishäiriö, Annan oma pieni totalitaristinen järjestelmä. Annan ja muiden välissä on rautaesirippu, sillä jonkinlaisessa suhteessa oleminen toiseen ihmiseen on Annalle hyvinvointivalitossa tuhat kertaa vaikeampaa kuin arktisessa gulagissa pärjääminen Kahden kaupungin Antsille. Jos Anna ottaa palan suklaata, hänen on syötävä koko levy – jos Rein pakon edessä julistaa KGB agentti Liivakille olevansa kommunisti, hänen on samaan syssyyn annettava ilmi myös ystävänsä.
Kaikkitietävä kertoja kertaa Viron historiaa Annan minäkerronnan lomassa. Kärsimyksen peittäminen ja salailu vähän niin kuin kulkee suvussa, mutta yhtymäkohdat Annan elämään jäävät ohuiksi ja viitteellisiksi. Annan sukulainen saattoi auttaa toista Annan sukulaista, mutta vaikeaa on löytää kirjasta kohtaa, jossa Anna harkitsisi tekevänsä jotain jonkun toisen puolesta tai hyväksi – ylipäätään uhraisi ajatustakaan sille, miltä joku on jostain toisesta ihmisestä ehkä joskus tuntunut. Sukusaagoja paremmin Annan käytöstä taustoittavat tämän perhekuvaukset. Äitinsä kanssa Anna sai lapsena kaivella käytettyjä kondomeja isukin takintaskuista. Äiti käski kätkemään juurensa, opetti häpeämään, vakuutti, ettei mihinkään eikä keneenkään pidä luottaa.
Kuten monessa yhteydessä todettu on, Stalinin lehmät on kerroksellinen romaani. Tässä kirjoituksessani ruodin sitä – niin kuin Kahta kaupunkiakin – vain päällisin puolin, tästedes niiltä osin, että voin peilata siihen omia niin sanottuja tositarinoitani. Nyt on kuitenkin siirryttävä kirjojen ääreltä tositarinoideni Tallinnaan.
Lähdetään satamasta niin kuin David Leijakin. Lähdetään siitä, että Vanha kaupunki on siemenen muotoinen ja Paksu Margareetta on siemenen kärki. Paksu Margareetta on myös vedenjakaja. Siitä suomalaisturistin kuuluu kääntyä vasemmalle, Mere puiesteelle kohti Viru Keskusta ja Kaubamajaa. Sinne vie ja sieltä tuo shoppailijalaumojen ja kaljakärryjen virta.
Mutta jos kääntyykin oikealle, alkaa toinen Tallinna. Se maailma, johon ihastui David Leija, minä, ja jossa jopa Anna intoutui tarkkailemaan myös itsensä ulkopuolista todellisuutta. Ero on selvä: Suomessa Anna on enimmäkseen asunnossa jossain, raitiovaunussa jossain tai – kuten asia lukuisia kertoja ilmaistaan – sysisuomalaisessa pikkukaupungissa. Tallinnassa paikat alkavat saada nimiä, merkityksiä, muistoja, jopa pikkuisia haaveen tapaisia. Kaikki ei sittenkään pyöri siellä missä ruoka muuttuu oksennukseksi ja ihmissuhteet ihmissuhdeoksennukseksi, siis Annan navan ympärillä.
Mutta David Leijan versio ensin:
”Leija näki nyt kaukana edessään Olevisten kirkon mustan siluetin, joka piirtyi vasten tummansinistä taivasta. Hän tiesi jo, että se oli Olevisten kirkko, se oli se suurin. Se komeili kadun päässä, kuin monumentit Pariisin bulevardien päissä ikään.” (Kaksi kaupunkia, s. 38)
Niin se komeilee, katsoopa sitten Kalamajasta tai Lastekodu-kadun päästä lähellä bussiasemaa, se aina pompahtaa jostain esiin, kadun päähän tai kattojen ylle.
Põhja puiesteen pysäkki, kiskojen väli toukokuussa leskenlehdistä kellertävä, lokakuussa kastuneista lehdistä punaruskea. Talvella oksistot vilisevät ratikan ikkunassa, katsoipa sisältä tai ulkoa. Kun raitiovaunu sukeltaa keinahdellen ja pomppien istutettuun puutunneliin, se kuulostaa siltä kuin kiskojen sisällä viuhtoisi salamoivia robottiliskoja – stzir-stzir-szszszsiiiihhh…
”Oli pitkä aika siitä kun David Leija oli viimeksi viihtynyt niin hyvin kuin nyt. Häntä viehätti tämä nukkavieru, vaatimaton paikka.” (Kaksi kaupunkia, s. 42)
Minuakin viehättää. Lombard, Kohvik, Azeri Köök, Pood, Toidukauplus, Kasutud Riided – kylteissä on yksinkertaisia fontteja ja harvoin murrettuja värejä. Ostokset pakataan hentoihin, punertaviin, läpinäkyviin pusseihin. Kauppahallin kojuradiossa saattaa vielä jyskyä venäläinen tekno, mutta yleisempiä ovat länsihitit, välissä katsaukset eurotsoonin velkakriisiin. Stalinin lehmien Annan versio:
”Mutta sitten rajan yli mentyä en halunnut näyttää porolta. Välttelin poroturistin klassikoita, Mustamäentoria ja Kauppahallia ja sellaisia ravintoloita, jonne kutsutaan suomenkielisin tekstein ja viitoin.” (Stalinin lehmät, 374)
Samaa välttelyä aloin itsekin harrastaa. Otso Kantokorven matkaoppaat innostivat paitsi ajamaan ratikoilla, trolleybusseilla ja lähijunilla päätepysäkeille, herättivät myös sisäisen kulinaristini. Yhtäkkiä kiinnosti kiertää Peetri Pizzat, kokeilla keitettyjä pelmeneitä ja azerbaidjanilaisten saslõkkeja.
Muuan päiväristeilyllä luokkakavereideni kanssa moiseen ei ollut mahdollisuutta. Laumana yhdyimme shoppailijalauma- ja kaljakärryvirtaan. Virran varrella päivysti turistiravintolan sisäänheittäjä. Hän vainusi meidät kaukaa, tervehti ja alkoi taivutella aggressiivisin mainospuhein sisälle, yltiöpäisen innokkaana kuin Kahden kaupungin Rein ensimmäisessä luvussa – ja saikin meidät sisään.
Sentään ravintolassa oli kirjahyllyjä. Kun kirjan nappasi käteen, huomasi: sivuja oli revitty ja leikelty, jotta kirjat mahtuisivat hyllyyn kupruilevaa seinää vasten. Siinä ei ollutkaan kirjoja, vain kirjojen selkämyksiä, näön vuoksi, tunnelmaa tuomaan.
Radiossa alkoi soida Black Eyed Peasin männävuosien maailmanparannushitti Where’s The Love. Avauslainit olivat yhtä hienot kuin aina: What’s wrong with world mama? People livin’ like they got no mamas…
Ravintolan seinälle oli ripustettu kookas taulutelkkari. Mykistettynä siinä välkkyi paikallinen reality-poliisisarja. Siilitukkaisia raitaverkkarimiehiä jahdattiin nukkavierulla puutaloalueella, yhteiskuntarauhan nimissä. Black Eyed Peas sopi virolaiseen reality-poliisisarjaan kuin nakutettu: And we try to stop rikolliset siilipäät. Bu we still got rikolliset siilipäät here livin’ in Eesti Vabariik…
Tunnelma sai minut samaistumaan Stalinin lehmien Annaan:
”Joka matkalla huomasin maailmastani olevan yhä vähemmän merkkejä jäljellä, mikä kiihdytti matkustustiheyttäni. Minun oli käytävä ahneesti useammin kuin vuosiin. […] Kun tauon jälkeen tulin uudelleen, pelästyin ja kauhistuin; koskaan ei voinut enää tietää, näkikö tuon talon tuollaisena viimeistä kertaa ja tuon aikion? (Stalinin lehmät, s. 376)
Nimittäin sysisuomalaisenakin minulla on Tallinnasta varhaiset pällistelijän muistoni. Siellä näkemästäni olen ollut pähkinöinä kuin Kahden kaupungin David Leija. En muista vihreää terminaalirakennusta, johon sekä Kahdessa kaupungissa että Stalinin lehmissä rantauduttiin Georg Otsista, mutta Georg Otsilla ehdin minäkin matkustaa, vuosi taisi olla 2000. Muistan myös sen tasoylikäytävän Sadama-kadun päässä, joka mainittiin Kahden kaupungin ensimmäisessä luvussa. Muistan aukion nykyisen Viru Keskuksen paikalla, ja aukioksi se olisi pitänyt ehdottomasti jättää. Nykykarmean lasiteräksisen Tallink-hotellin tilalla oli vielä nauhaikkunainen Teenindusmaja, sen katolla ruskea Snickers-mainos ja Casino-mainos, jossa vilkkui tähtiä. Kapitalismin merkkejä nekin, mutta kesymmän ja varhaisemman, ainakin minun silmissäni.
Ei, en ota kantaa siihen, oliko Tallinna 90-luvulla parempi vai huonompi paikka tallinnalaisille kuin nykyään. Eikä Tallinnaa pitäisikään museoida minun ilokseni. Mutta vuonna 2011 – kymmenisen vuotta Annan jälkeen – aloin käydä ahmimassa katoavaa maailmaa, etsimässä kadonnutta aikaa.
Usein siinä onnistuinkin, mutten läheskään aina. En esimerkiksi lokakuussa 2012, kun palailin Latviasta jalat rakkuloilla, rättiväsyneenä ja sudennälkäisenä. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ei minulla mikään sudennälkä ollut, mutta nälkä kuitenkin. Kotiin asti en selviäisi syömättä mitään, eikä tähtitieteellisen hintainen ruoka laivalla tulisi kysymykseen.
Halusin siis päästä halvalla. Kiire ja nälkä olivat tekosyitä.
Ratkaisin asian menemällä Viru-kadun Mäkkäriin. Sain mitä tilasin. Jonossa suomalaisteinit jahkailivat tilaustaan ennen minua, käkättelivät pienet iäisyydet pienessä kivassa. (Eiku ota toi, eiku hä-hä-hä toi eiku joo, eiku hä-hä…) Myyjä muljautteli silmiään kattoon hyvinkin vittuuntuneena. Vuorollani tilasin BigMac-ateriani. Istuin ainoaan vapaaseen pöytään. Miltä näytti Tallinna ja maailma sillä hetkellä siitä käsin, Viru-kadun Mäkkärin pöydästä BigMac-aterian ääreltä? Kookkaassa taulutelevisiossa välkkyi musiikkivideo. Ei mykkänä vaan volyymit kaakossa: eee, sexy lady, uh! Uh-uh-uh-uh! Umbangannanstaa! Viereisessä pöydässä pieni pullea pyllyposki hehkutti äidilleen baseball cap päässään, että äiti hei, kato, tolla videolla on Youtubessa yli miljardi katselukertaa.
Vilkaisin musavideota. Tällä yli miljardi katselukertaa? Aikuiset miehet vispasivat runkkausliikettä kameran edessä, kuin energiajuomaa ostaneet lippispäiset räkänokat Alepan jonossa. Eeeee, sexy lady, uh! Uh-uh-uh-uh! Umbangannanstaa!
Kun tulin Tallinnaan ensimmäisiä kertoja, MTV:ltä tuli laskelmoitua poppia, keskivertoihmisten keskivertotunteista kertovia biisejä, kolmen ja puolen minuutin mittaisia, helppoja kuunnella, ymmärtää ja samaistua. Cherin Do you believe in life after love – Viru-hotellia vastapäätä oli vielä valkea tehdasrakennus, sen seinässä luki valtavilla sinisillä kirjaimilla VAIBAPARADIIS. Nyt siinä on renovoitu Rotermanni-kortteli. MTV:ltä tulee, jos ylipäätään mitään musiikkia, juuri näitä – tällaisia ironis-kyynisiä camp-henkisiä parodioita sellaisista ironis-kyynisistä camp-henkisistä parodioista, joissa on mitä ilmeisimmin camp-hengellä ironis-kyynisesti parodioitu ironis-kyynisiä camp-henkisiä parodioita.
Eeeee, sexy lady, uh! Uh-uh-uh-uh! Umbangannanstaa! Ähähää, tässä vähän näin runkkausliikettä kameroiden edessä ja pyllyjä, ähähää, toi on kaikki vähän naurettavaa, just tommosia ne kaikki hitit ja musavideot on, kattokaa, ähähää, ihan sama, mäki voin kato olla vähän tämmönen, ähähää, kattokaa ku mä vähän tälleen läpällä näin, ähähää, nautitaan silti, mässäillään silti, ihan sama, ähähää…
Suomessa sekoillessaan Anna seilaili samoilla aaltopituuksilla.
”Söisin ensin, kävisin kylpyhuoneessa poistamassa syömäni, polttaisin bulimiatupakan, olisin kevyt ja lentävä, kuten aina post coitumin aikana, le petit mort, pukisin päälle, lähtisin ulos, menisin kapakkaan, minulla olisi hauskaa ja mukavaa. Kuulostaa oikein hyvältä. Hymyilisin paljon. Minulla olisi siis hauskaa. Tervehtisin tuttuja, juttelisin, silmäilisin sopivia. Minulla olisi siis hyvin hauskaa, hauskaa kuin sokerimurusella. Kuulosti kaikkein parhaalta mahdolliselta. Otin vielä muutaman Diapamin niin, että illan hauskuus varmistui. Kenet minä tänään pokaisin, kenen antaisin pokata itseni, olisiko se ensimmäinen kadulla vastaan tuleva, vai viimeinen pilkun jälkeen kapakan ovella. Mitä sillä olisi väliä. Hukan oli ihan hyvä mennä kauemmaksi. Oli ihan hyvä, että yritin arvailla vastauksia Hukan kysymyksiin etsimällä niitä muista vuoteista. Joissanhan niiden oli pakko olla.” (Stalinin lehmät, s. 319)
Söin BigMacini pikaisesti niin kuin pikaruokalassa kuuluu. Puraisin vahingossa alahuulta ja huomasin verta BigMacissani. Haukkasin sitä silti. Tämä ei ollut mikään symbolinen hippihenkinen kannanotto Mäkkäriä vastaan. Näin vaan tapahtui.
Ehkä söin vähän liian nopeasti, ehkä olin kiireinen ja välinpitämätön. Varmaa on vain se, että halusin säästää, ja se, että kun kävin Tallinnassa ensimmäisiä kertoja, elämässä oli vähemmän ehkäilyä.
Viru-kadun Mäkkärin tunnelma ei ollut ainoa kerta. Useinkin tuntuu, ettei meillä Tallinnan kanssa ole enää sittenkään mitään yhteistä. Jos joskus olikin, se on ehtinyt kadota, olemme molemmat muuttuneet liikaa. Tallinna haluaakin minusta vain rahaa, minä Tallinnasta pikaelämyksiä ja tuontikaljaa. Tallinna on enää henkilökohtainen pikku jonkunjoltaintuntumisaffekti, kuin ruoka, piri, pamit ja poikaystävältä salatut hoidot Annalle. Ja Tallinna suhtautuu minuun sen mukaisesti.
Minua alkaa risoa sekava, liian nopeasti markkinavoimien haltuunsa kaappaama kaupunkikuva, leveät risteykset, kupruileva asfaltti ja kaoottinen kokokonaisilme. Mistään ei löydy paikkaa ylittää tie, ja jos löytyykin, täytyy juosta henkensä edestä, silti tulee tööttiä. Jokaista ylimääräistä länttiä käytetään parkkipaikkana. Nukkavierun puutalon naapurista nousee korkeuksiin teräksestä ja lasista tehty laatikko. Vanha kaupunkikin on (Kantokorpea lainaten) ”eräänlainen Disney Land”, jonne paikalliset menevät vain ja ainoastaan hymyilemään turisteille saadakseen siitä rahaa. Alkaa risoa sama kuin Annaa, että koko kaupungissa on vuosi vuodelta enemmän autoja ja vähemmän ihmisiä. Ja:
”Surin jokaista purettua puutaloa ja niiden ikkunoiden kellastuneita pitsiverhoja, jokainen uusi mainos häikäisi silmiäni, vaikka samoja en Helsingissä huomannut ollenkaan…” (Stalinin lehmät, s. 376)
Reinin sielunkumppanit ovat ottaneet Tallinnan haltuunsa:
”Ei ole aega odotta. Pian on ika mehel tehas. […] Ja bisnes on raju. Nyyd peap rauta takuma.” (Kaksi kaupunkia, s. 437)
Perestroika oli varmasti pientä 2010-lukuun verrattuna.
”Hyva töö, hyva palkka, see on minu pohja-aate. Ja siis on minul teine pohja-aate ka. Kaunis tyttö, kaunis katsota tööt tekemas. Ja kui on töö yheks paevas ohi, jah, nussima.” (Kaksi kaupunkia, s. 439)
Ikävystyminen syntyy tyypillisesti silloin, kun löytää itsensä Viru Keskuksen kulmilta; ei aikaa lähteä enää kauemmas, eikä laivaan halua mennä ennen kuin on pakko. Apua, nytkö tämä päivä jo loppuu? Eikö se ollutkaan niin ihmeellinen!
Kerran kävi vielä niin, että juuri siinä kohta Tallinna-päivää tihutus yltyi kaatosateeksi. Se vesitti viimeisetkin ideat kävellä vielä johonkin.
Ratkaisin tilanteen hyppäämällä ratikkaan. Ajaisin vielä kertaalleen Koplin päätepysäkille. Takaisin tullessa Linnahallin pysäkiltä olisi lyhyt matka laivaan.
Mere puiestee, Linnahall, Põhja puiestee, Balti jaam, Telliskivi, Angerja, Sitsi, Maleva, Sirbi, Sepa – Sepan pysäkillä jäivät viimeisetkin matkustajat pois ja ikkunasta näkyivät Koplin linjojen mukulakivet ja rispaantuneet puutalot – ja viimein Kopli.
Päätepysäkki. Ovet sulkeutuivat. Ratikan moottori tärähteli itsensä sammuksiin. Mikä hiljaisuus. Istuin tyhjän ratikan perällä. Kuski avasi etuovesta vain toisen, poltti ovensuussa tupakin ja puhalsi savut ulos sateeseen. Sisällä ratikassa tuoksui sadepäivä ja litimärät lehdet. Pisarat nupsahtelivat kattoon, ikkunaa pitkin valuivat paksut juomut. Niiden läpi lyijynharmaa Paljassaaren lahti näytti syksyn ruskistamine rantaheinikoineen ties miltä impressionistiselta öljyvärimaalaukselta.
Sillä hetkellä, tyhjän ratikan perällä Koplin päätepysäkillä annoin Tallinnalle anteeksi. Huomasin olevani tyyni ja tasapainossa kuin Ants, tyyni kuin Taolainen petinsä päällä Patarein sellissä.
Ymmärsin: tässä se on, tällainen hetki. Sain sen mitä tulin tänne hakemaan. Siltä istumalta olin valmis lähtemään kotiin, valmis ottamaan vastaan pian alkavan kolmen ja puolen tunnin laivamatkan. M/S Nordlandian bingomummot hirvittivät minua yhtä vähän kuin kultahammaskriminaalin uhkailut Antsia Patareissa.
Ei tämä Tallinna koskaan täysin katoa, vaikka muuttuukin, niin kuin minäkin muutun. Tämä on se sama Tallinna, jossa David Leija huomasi viihtyvänsä “paremmin kuin pitkään aikaan”, jossa jopa Anna intoutui taas huomioimaan itsensä ulkopuolista todellisuutta. Fiktio fiktiona, mutta uskon kirjailijoilla olleen yhtä vahvat suhteet Tallinnaan kuin henkilöillään. Ja jos niin on, ymmärrän heitä paremmin kuin hyvin.