Kirjasto on kotini

Seija Kerttula:

 

Lapsena luin kamalasti kirjoja. Menin kirjastoon kerran viikossa ja lainasin 10 kirjaa. Olin tyhmyyksissäni kerran kysynyt kirjastonhoitajalta, montako kirjaa saa lainata kerralla. Hän näytti epätietoiselta, mutta lopulta sanoi, että 10. Sen jälkeen kuljin ympäri kirjastoa 10 kirjan pinon kanssa ja jos löysin paremman kirjan kuin pinossa olevat, vaihdoin sen huonoimman ehdokkaan tilalle. Kun paras mahdollinen valikoima oli lopulta koossa, lainasin sen, ja riensin iloisen odotuksen vallassa kotiin. Luin kirjat muutamassa päivässä, mutta en uskaltanut mennä takaisin ennen kuin seuraavalla viikolla, sillä jostain syystä kuvittelin, että kirjastonhoitaja ei olisi uskonut minun lukeneen kaikkia.

Maailmalle lähdettyä kirjasto pysyi mukana, paikkakunnasta tai maasta riippumatta. Sinne suuntasi heti uuteen paikkaan muutettuaan, ja olo tuntui heti kotoisalta.

Moni kirjaihminen ei lainaa kirjastosta vaan haluaa luoda omansa ja omistaa jokaisen lukemansa kirjan. Minulle tämä lähestymistapa on hieman myöhässä, sillä loin jo varhain sisäisen kirjaston. Se koostuu hämärästä tietoisuudesta kaikista niistä tuhansista kirjoista, jotka olen lainannut eri kirjastoista. Ne säilyttävät kirjoja puolestani, joten minun ei tarvitse huolehtia niistä. On minulla fyysinen kirjastokin, mutta se on muutoissa supistunut ja taas karttunut satunnaisesti eteen tulevista. Silti siinä on ydin, joka tuntuu aina pysyvän mukana.

Muutama vuosi sitten menin kotipaikkakunnallani kirjastoon. Se oli uudessa rakennuksessa. Aloin tutkia laatikossa olevia myytäviä poistokirjoja ja hämmästyksekseni löysin kaksi, joiden lainauslipussa oli numeroni. Olin lainannut ne joskus lapsena. Näin itseni seisomassa kirjastotiskin äärellä pinoni kanssa. Kirjat oli pakko ostaa.

Ehkäpä juuri tämän kirjastosuhteeni takia olen nyt myös ostanut vanhan kirjaston, jossa ei tosin ole enää yhtään kirjaa. Sinne on niitä laitettava. Siitä on myös tehtävä koti. Vaikka jo nytkin tuntuu siltä, että on tullut kotiin.