Luovuutta ei voi opettaa, mutta kirjoittajaa voi opettaa rakastamaan ja hyödyntämään kirjoitustensa, ajattelunsa ja olemisensa virheitä. Hyvän tekstin, niin kuin elämänkin, pilaa varmimmin pyrkimys täydellisyyteen.
Fiktiota kirjoittaessa olennaista on mielestäni kyky irrottautua omasta menneisyydestä, peloista, tavallaan koko persoonallisuudesta, mutta säilyttäen näihin kuitenkin yhteys. Traumat, haaveet ja elämänkokemus tarjoavat energiaa ja sisältöä kirjoittamiseen, mutta jos tekeillä oleva teos ei hyödynnä mielikuvitusta ja sattumanvaraisuutta, kommunikointi lukijan kanssa voi jäädä vajaaksi. Kun väkeviä tunteita käsittelee hallitun etäisyyden päästä, ikään kuin jakaen itsensä selkeästi tarkkailijan ja käsittelijän erillisiin rooleihin, kirjoittajan käyttöön tarjoutuu ikuinen energianlähde. Löydettävää, tutkittavaa ja kuvailtavaa on kaikkeudessa loputtomiin.
Energiaa syövistä, liian lähellä olevista tunteista voi saada välähdyksenomaista mutta tekstin etenemisen kannalta ratkaisevaa etäisyyttä harjoituksilla, joissa keskitytään vain yhden aistin välittämien vaikutelmien tulkitsemiseen, tai vaikka kädessä olevan – tai kuvitellun – esineen muotojen kuvailemiseen. Eräs irrottautumisen eli luovuusharjoituksen muoto on sellainen, jossa kirjoittaja kuvailee nopein vedoin, parissa minuutissa tunteitaan, mutta sijoittaa ”kokijaminänsä” ohjaajan ehdottamaan kuvitteelliseen ympäristöön.
Kurssilla ei kaivella osallistujien henkilöhistoriallisia paljastuksia, koska siellä pyritään tuottamaan fiktiota. Kuitenkin itsetutkiskelu, eli vaikka haave- ja pelkokuvien lähteille matkailu, auttaa kirkastamaan ilmiötä, jota kutsutaan luovuudeksi.
Kommunikointi oman itsensä kanssa on myös kommunikointia yleisön kanssa. Spontaanien, nopeiden ja hauskojenkin harjoitusten tarkoituksena on, että osallistuja tunnistaa välähdyksiä kirjoittamisensa juurisyistä – ja siten näkökulmia teoksensa rakenteeseen ja kenties henkilöhahmojensa motiiveihin.
Kirjoittamisen syyt ovat pohjimmiltaan jokaisen yksityisasia, mutta kurssilla pyritään tuottamaan ja kehittämään aineistoa muualle kuin pöytälaatikkoon. Muiden osallistujien ja ohjaajien työstöehdotusten tarkoituksena on kehittää tekstistä sellaista, että se mahdollisimman hyvin vastaa kirjoittajansa sille asettamia tavoitteita. Ohjaaja ei sanele kirjoittajalle, mitä pitää sanoa ja miten, vaan kirjoittajan on itse nähtävä, miten vaikka tiettyjen täytesanojen poistaminen tai virkkeiden pituuksien rytmittäminen tehostaa tekstin maailman ilmentymistä. Kömpelöt, itsestäänselvyyksiä jauhavat dialogit ovat niin aloittelijan kuin monen pitkän uran tehneen kirjailijan melko yleisiä kompastuskiviä. Tiivistäminen, hassuttelu, tyylikokeilut – kaikki nämä kuuluvat kirjallisen työn kehitysprosessiin.
Kliseiltä ei välty sillä tavalla, että niitä vältellään, vaan sillä tavalla, että mennään niitä kohti ja niiden sisään. Kliseessä ja kaavassa kohtaavat yksityinen ja mahdollisimman yleinen. Kun kirjoittaja oppii ymmärtämään, miksi hän kulkeutuu niin helposti kohti sovinnaisia ilmaisuja, kaikille jo tuttuja hyvän ja pahan kuvia, tai käyttää ikään kuin yhteisesti sovittuja tarinan käänteitä, hän oppii ymmärtämään, miksi tietyt stereotyyppiset ihmiskohtalot ovat olemassa – ja oppii myös irrottautumaan niistä.
Suurin este kirjoittajaa itseään – ja lukijaa – puhuttelevan tekstin syntymiselle on se, että kirjoittaja elättelee pelkoa tai toivetta siitä, että on olemassa jokin yleinen käsitys siitä, minkälaista on hyvä tai huono teksti. Kirjoittamisen aikana ylin auktoriteetti on kirjoittajan oma työsuunnitelma ja prosessin myötä tulevat mieleenjuolahdukset – eli kirjoittaja itse.
Mielikuvitus ja kielentaju ovat kirjoitusprosessin aikana yhtä ja samaa työvälinettä, ja molempien kehittäminen on pitkälti asenteesta kiinni. Mielikuvitusta voi ruokkia luottamalla sattumiin ja katsomalla järjettömyyksiä silmiin. Kirjallista kieltä ja sen tajua kehitetään lukemalla kirjoja – siis nimenomaan kirjoja – ja tarkkailemalla omia reaktioitaan kirjoitusprosessin aikana.
Jos kirjoittaessa syntyy oletus, että on olemassa kiellettyjä aiheita tai virheellisiä tapoja itsensä ilmaisemiseen, ehdotan, että kirjoittaja kulkee näitä aiheita ja tapoja kohti – eikä välttele niitä.
Ensimmäisen luonnosversion synnyttyä kirjoittajan tulee unohtaa työnsä hetkeksi haudutuslaatikkoon. Kurssilla työstöaika on rajallista, mutta nopeinkin liikkein tehty editointi voi kirkastaa kirjoituksen missiota. Itsenäisen editoinnin jälkeen kirjoittajaohjaajat ja vertaiskirjoittajat kommentoivat työtä. Mitä enemmän aikaa ja kokeilumieltä tekstin työstöön on tarjolla, sitä varmemmin lopputulos kelpaa lukijalle ja kirjoittajalle itselleen.
Ilmoittaudu Mark Mallonin ja Alexandra Salmelan vetämälle fiktion kirjoittamisen kevätviikonloppukurssille (21.–23.3.2025) täältä. Hinta: ilman majoitusta ja ruokailuja 100 €. Paikka: Stockfors, Pyhtään kirkonkylä (noin 100 km Helsingistä itään). Järjestäjät: Porvoon kansalaisopisto ja Särö ry.
Lue myös Alexandra Salmelan ajatuksia kirjoittamisesta ja sen opettamisesta: Luovan kirjoittamisen opettaja tähtää oivalluksiin (12.2.2025).