Kun ihmiset pohdiskelevat ja pallottelevat ilmassa leijuvia ongelmia kasvokkain, ongelmista saattaa muodostua ratkaisuja, tai ainakin tienviittoja ratkaisuja kohti. Näin kävi Särön historian ensimmäisessä taiteen, tieteen ja tiede- sekä kulttuurijournalismin nykyisiä ja tulevia olomuotoja pohtivassa pienseminaarissa.
Seminaari järjestettiin helmi- ja maaliskuun taitteen viikonloppuna Kymenlaakson länsireunalla Pyhtäällä sijaitsevan Stockforsin kartanomaisessa Patruunantalossa. Rentoon mutta tiivistunnelmaiseen istuntosarjaan osallistuivat Särön toimituksen Mark Mallon, Venla Saalo ja Sanna Saastamoinen sekä kielitieteilijä Janne Saarikivi ja kulttuurisen äänentutkimuksen dosentti Taina Saarikivi. Kirjallisuudentutkija, kirjailija Katariina Kärkelä osallistui kokoukseen etäyhteydellä.
Yksi seminaariosallistujien pohdinnan kohteista on havainto siitä, että monien taiteilijoiden, etenkin kirjailijoiden, kyky ottaa taidekritiikki rakentavasti vastaan olisi heikentynyt. Kirjailijoiden olisi hyvä tiedostaa nykyistä selvemmin, että kritiikkejä ei kirjoiteta heidän mielikseen, vaan yleisöä varten. Hyökkäykset kriitikoita vastaan sosiaalisessa mediassa tuntuvat myrkyttävän koko kirjallisuusalan ilmapiiriä.
– Olisi koko alan kannalta hyvä, jos kirjailija pidättäytyisi kommentoimasta kritiikkiä someseinällään parin viikon ajan sen julkaisemisen jälkeen, Särön päätoimittaja Mallon sanoo.
Kritiikit itsessäänkin ovat toki usein ongelmallisia, ja osa osallistujista on varovaisesti sitä mieltä, että kritiikkienkin laatu olisi viime vuosina yleisesti muuttunut vaihtelevammaksi.
– Yllättävän usein ammattikriitikoiltakin unohtuu teoksen riittävä esittely ennen analyysiin, tulkintaan ja arviointiin ryhtymistä, toteaa toimitussihteeri Saalo.
Kirjallisuuskritiikin tekijä tuntuu toisinaan suuntaavan arvostelunsa lukijoille, jotka jo ennestään tuntevat teoksen. Laadukkaassa kulttuurijournalismissa kuuluu ottaa huomioon taiteenalan perinpohjaisesti tuntevien lukijoiden lisäksi myös aiheeseen vihkiytymättömät. Eräiden seminaariosallistujien mielestä kauhistuttavimmat kritiikeiksi nimitetyt kirjoitukset ovat sellaisia, joissa kirjoittaja selostaa lukukokemustaan alusta loppuun vain tunnekokemuksensa tasolla – vaivautumatta tarkemmin kuvailemaan teosta, joka näitä tunteita herätti.
Särön visuaalinen suunnittelija, kuvataiteilija Saastamoinen huomauttaa, että ammattitaiteilijoiden teoksia arvioitaessa on tärkeää nähdä, miten teokset asettuvat nykytaiteen ja taidehistorian kenttään; arvioinnissa mitataan toisin sanoen paitsi taiteilijan myös kriitikon ammattitaitoa ja sivistystä.
Osallistujat siirtyvät kritiikistä sujuvasti tieteellisen ja taiteellisen työn tekemisen psykologisiin motiiveihin.
– Monet tutkijat ja taiteilijat käsittelevät työtä tehdessään ainakin jossain määrin omaa traumaansa, pohtii Taina Saarikivi. – Aloilla, joissa oma ruumis on ilmaisun väline, trauman käsittely voi kuitenkin olla hyvin toisenlaista kuin niillä aloilla, joissa työskennellään tietyn materiaalin tai välineen parissa. Tutkijoilla on usein vimmainen kiinnostus johonkin tiettyyn asiaan, joka vie heidän huomionsa pois omista ongelmista. Sekä tutkijat että taiteilijat työskentelevät silti väkisinkin oman persoonansa kautta.
Olisiko myös taiteilijoiden tapauksessa huomion siirtäminen itsensä ulkopuolelle varteenotettava keino oman mielenterveyden hoitoon, jos puhutaan trauman käsittelemisestä taiteen avulla?
– Omalta osaltani voin todeta, että eräs masennusjakso päättyi siihen, kun aloin teksteissäni kuvailla kaikkea muuta kuin itseäni, mainitsee Mallon, lisäten: – Runojen kiinnostavuuskin saattoi samalla parantua.
Saarikivet ja Kärkelä kritisoivat englannin ylivaltaa Suomen yliopistomaailmassa.
Yliopistojen taholta tuleva painostus tieteellisten tekstien tuottamiseen muulla kuin kirjoittajansa äidinkielellä hipoo jo laillisuuden rajoja, väittää Janne Saarikivi. Suomen kielen syrjäyttäminen englannin tieltä on hänen mukaansa haitallista myös työelämän kannalta: monet keskisuuret työnantajat karsastavat esimerkiksi Aalto-yliopiston opiskelijoiden työllistämistä, koska sieltä valmistuneet opiskelijat eivät välttämättä osaa kertoa osaamisestaan tai työstään suomen kielellä.
Suuri huolenaihe seminaarin osallistujien silmissä oli asiantuntemuksen ja ylipäänsä älyllisyyden arvon mureneminen tiedemaailmassa. Tieteenteon ja klassisen yliopistosivistyksen itseisarvo on palautettava, toteavat Kärkelä ja Taina Saarikivi yksimielisesti.
Argumentointi, eli perusteltu ajattelu, näyttää rapautuneen vuosien varrella tieteen lisäksi myös journalismissa, jossa argumentoinnin ja asioita ristivalottavien katsausten tilalle ovat ujuttautuneet moralismi, tunnekokemukset ja selviytymistarinat.
Journalistisen median tekijöiden pitäisi voida luottaa lukijoiden älyyn ja harkintakykyyn eikä tarinallistaa aivan kaikkea, todetaan.
– Tekoälyllä tuotetut juttutiivistelmät artikkeleiden alussa ovat yhtä luotaantyöntäviä kuin niin kutsuttujen asiantuntijoiden laatimat faktantarkistuslaatikot, sanoo Janne Saarikivi.
Entä kuinka Särö, tai mikä tahansa muu organisaatio tai luovan alan toimija, voisi suojella tieteen, taiteen ja journalismin vapautta?
Katariina Kärkelän mukaan tuon vapauden säilyttäminen edellyttää tieteenteon ja journalismin ulkoisten vaikuttimien tunnistamista ja nimeämistä.
– Mikä kaikki huomaamattomasti nakertaa yliopistojen autonomiaa? Kenen silmissä tutkimustuloksen on näytettävä hyvältä ja arvokkaalta? Kärkelä pohtii herättäen vilkasta keskustelua etenkin seminaarin tutkijaosallistujien keskuudessa.
Mallon huomauttaa, että ulkoisten vaikuttimien lisäksi pelissä ovat myös kunkin omat, sisäiset vaikuttimet.
– Tieteen, taiteen ja journalismin aloilla toimivien kannattaa kysyä itseltään aika ajoin, mitkä ovat heidän perimmäiset motiivinsa tehdä sitä, mitä he tekevät. Sosiaaliseen paineeseen ja enemmistön näkemyksiin mukautuminen vahingoittaa alan uskottavuutta ja jopa rapauttaa demokratiaa. Suosiota kollegojen, rahoittajien tai yleisön keskuudessa kalastelevien kannattaa harkita alanvaihtoa, tiivistää Mallon.
Särön roolia kulttuurijournalismin tulevaisuuden areenoilla kiteytettiin seminaarissa seuraavasti: laadukasta, tiivistä ja tarvittaessa valtavirrasta poikkeavaa aineistoa julkaistaan myös jatkossa – ja tiedejournalismin osuutta printti- ja verkkolehden sisällöstä voisi kasvattaa huomattavastikin.
– Uskon, että esimerkiksi luonnontieteellisiä ilmiöitä analysoivista artikkeleista voisi olla kulttuuriväellekin enemmän iloa ja hyötyä kuin vaikkapa kirjailijahaastatteluista, sanoo Särön toimitussihteeri Saalo, kirjailija itsekin.
Janne Saarikivi toteaa, että Suomen ja koko maailman yliopistoissa tehdään jatkuvasti kiinnostavia tutkimuksia.
– Kaikki hyötyisivät siitä, että erityisesti marginaalisten, ei-sensaatiomaisten tutkimusten tiivistelmiä ja katsauksia julkaistaisiin mediassa edes hitusen nykyistä enemmän, hän toteaa.
Osallistujat totesivat, että vapaiden, kasvokkaisten kohtaamisten mahdollisuuksia on joka tapauksessa lisättävä yliopistokampuksilla, kulttuuritaloissa ja kaikkialla, missä liikkuu taiteilijoita, toimittajia ja tutkijoita. Spontaanit kohtaamiset eri alojen edustajien kesken voivat, kuten nytkin, avata lukemattomia uusia polkuja.
Seminaarin lopuksi Taina Saarikivi ja Mallon pohtivat äänen olemusta. Onko mahdollista, että esimerkiksi jonkin vanhan kivirakennuksen sisällä tuotettu ääni, vaikka kattilan kolahdus tai huuto, välittää kuulijan korviin paitsi äänen itsessään, myös jotain talon historiasta tai sielusta, ja että herkkä vastaanottaja kykenisi tuon ”jonkin” tulkitsemaan, ehkä alitajuntansa kautta, ja välittämään sen eteenpäin, esimerkiksi taideteoksen muodossa?
Kysymys jäi ilmaan roikkumaan.
Seminaari toteutettiin Suomen Kirjailijaliiton Särölle vuonna 2024 myöntämän tuhannen euron arvoisen Suunta-palkinnon turvin. Osallistujien levollisesta majoituksesta, kokoustiloista ja herkullisista aterioista vastasi Stockforsin alueen toimintaa kehittävä ja ylläpitävä hyvinvointijärjestö Kasvajat ry.