Koskinen R:
Satakunta ikäluokkani miestä seisoi rivissä puolapuiden edessä. Kävelimme yksitellen pitkän pöydän eteen. Lääkärin jälkeen kulmakarvansa valkoiseksi värjännyt ylikersantti kysyi harrastuksiani. Vastasin kirjoittaminen. Neljä väkästä takin kauluksessa värähtivät, kun kysyjä tokaisi: “Kirjoittaminen. Mitä helvettiä? Pelleilettekö?” Illalla kaivoin omaa osuuttani ojasta, johon seuraavalla viikolla laskettiin tietoliikennekaapeli rannikkotykkien räiskyessä kunniaa.
Suomessa ei vielä katkota sormia tai käsiä kirjoittajilta, mutta kaikkia tekstejä ei saa julkisuuteen. Kustantamot hylkäävät jo vanhoja kirjailijoitaan ja muutama on esittänyt vastalauseensa lähtemällä lopullisesti. Pahinta kuitenkin lienee se, että julkisuus hylkää kirjailijan ja hänen teoksensa.
Julkisuus. Voiko kirjoittaja salata itsensä julkisuudelta, kun samaan aikaan kustantaja haluaa hänet oman kirjansa kauppiaaksi? Salanimellä kirjoittaminen olisi varteenotettava vaihtoehto. Vai suojautuuko salaamalla itsensä myös siltä, että tulisi kriitikoiden ohittamaksi ja jäisi siten vaille julkisuutta ja myyntiä.
Olen pohtinut asiaa oman sparraajani kanssa siten, että julkisuus toisi menestystä ihmissuhderintamalla myös siipeilijälle. Hän onkin minua huolestuneempi kirjan valmistumisesta ja kustantajalle lähettämisestä, yms.
Tuleeko kirjoittaa sen verran rankasti, että kirjan sisältö hoitaa julkisuuden? Siihen olen pyrkinyt kuin tahtomattani, aina. Negatiivinen huomiokin käy, kunhan sitä tulee riittävästi ja viimeisen rivin alle jää positiivinen summa. Mieluummin enemmän kuin nelinumeroinen lukusarja ilman pilkkua.
Aina lopputulos ei kuitenkaan ole laskettavissa eikä ennustettavissa. Muistinjälki palauttaa mieleeni äitini sanat voitettuani aikoinaan kouluni kirjoituskilpailut. Anna olla viimeinen kirjoitus, että ei tarvitse hävetä silmiä päästään. Koulusta sain palkinnoksi muutaman kympin pankkitalletuksen ja lähetteen psykologille. Nykyään olen pystynyt kertomaan jo hymähtäen asiasta tyttärelleni, joka on saanut myönteistä palautetta piirustuksistaan.
Turvallisuus. Paljon kirjoittava kärsii huonosta työasennosta. Kädet tahtovat puutua yhdessä selän ja jalkojen kanssa. Paikallaan olo ja ajoittaiset lepotauot huonosti selälle käyvällä liian lyhyellä sohvalla. Huomaamattomasti rannekanavat kipeytyvät ja vaivaksi tulee käsivarsien erilaiset säryt. Helpotusta saa kolmiolääkkeistä, venyttelystä ja miksei myös kuntoilusta. Tilannetta ei kuitenkaan paranna moottoripyöräilyharrastuksen pitämistä liikuntana.
Uhka. Muistan Heikki Reivilän toivoneen kaikille kirjoittajille paskanpaljastuskonetta kirjoituspöydälle. Joskus tekstiä suoltaessa havahtuu ajatukseen, voinko kirjoittaa näin tai mitä isä, äiti, sukulaiset, ystäv… silloin koneen pitäisi hälyttää. Toisaalta se voisi hälyttää myös silloin, kun kirjoittaa hyvässä tarkoituksessa mutta vastaanottaja kokeekin lauseen itselleen uhaksi. Kokemuksellisesti voin sanoa, että syytetyn penkillä 2000-luvun yrityskulttuuri ei ole sen armollisempi kuin kristilliset inkvisaattorit keskiajalla. Kivitys tai sormien katkaiseminen olisi sittenkin parempi ratkaisu kuin pitkä henkinen piina. Ja hiljentäminen.
