Seija Kerttula:
Törmäsin joskus kesällä 2007 ilmoitukseen muuta kuin fiktiota kirjoittavien (jotenkin sana ”tietokirjallisuus” tuntuu rajoittavammalta käsitteeltä kuin ”non-fiction”) ryhmästä Corkin pääkirjastossa ja päätin rohkaistua osallistumaan. Tämä toi elämääni mielenkiintoisia tuttavuuksia ja ulottuvuuksia.
Kirjoitusryhmän oli juuri perustanut taiteellinen, avaramielinen ja idealistinen amerikkalaisprofessori Alana, joka oli kolmisen vuotta sitten muuttanut Yhdysvalloista läheiseen taiteilijoiden suosimaan Kinsalen pikkukaupunkiin tyttöystävineen ja koirineen. Hän oli vain kävellyt pääkirjastoon ja esittänyt idean, jolloin hänelle oli heti varattu ilmaiseksi hieno kokoushuone ja luvattu jopa keksi- ja kahvitarjoilu.
Ryhmä muotoutui varsin vapaaksi, kuten Alana oli ajatellutkin. Tarkoituksena oli, ettei sillä olisi vetäjää, vaan voisimme lukea kirjoituksiamme, saada niihin kommentteja muilta sekä keskustella kirjoittamisesta. Näin on käynytkin – tekstejä voi lukea ja muutenkin osallistua keskusteluun silloin kun haluaa, minkä takia sosiaaliset paineet ovat minimaaliset. (Siitä osoituksena on se, että ryhmään eksyi kerran Mary, joka oli tulossa kirjakerhoon. Hänestä ryhmä oli niin mielenkiintoinen, että hän jäi sinne ja kirjoitti muutaman kerran jälkeen elämänsä ensimmäisen tekstin.)
Pidin heti ryhmän ensimmäisistä jäsenistä. Alana itse kirjoittaa kurssikirjoja ja on myös perustanut kansainvälisen projektin, jonka tarkoitus on kehittää uudenlaisia koulutus- ja oppimistapoja, joita hänestä tarvitaan maailman jatkuvasti ja nopeasti muuttuessa. Alanan ehdottomana vahvuutena on se, miten hän havaitsee heti kirjalliset rakenteet ja esittää niistä loistavia kommentteja, ja hän itse sanookin, että näkee ne taiteilijataustansa takia visuaalisesti, ikään kuin maalauksina.
Alusta asti mukana oli myös Victor, joka on kirjoittanut kirjan lapsuudenkotinsa lähelle sotavuosina pudonneesta Ison-Britannian ilmavoimien pienlentokoneesta. Kirja kuvaa miehistön vaiheita, ja Victor on tutkinut aihetta harrastuksenaan jo 25 vuotta keräten materiaalia RAF:n arkistoista Englannista ja aikoinaan haastattelemalla tapahtumaan liittyviä henkilöitä näiden vielä ollessa elossa. Victorin vahvuuksia ovat tekninen tarkkuus (hän on insinööri), vetävä toiminnan kuvaus ja sujuva dialogi. Kirja valmistui pääosiltaan viime kesänä, mitä samoin kuin lentokoneen putoamisen vuosipäivää Victor juhlisti tuomalla sen kolhiintuneen nokkalevyn ryhmäämme. Kustantajan löytämisessä ei kuulemma ole ongelmia – tällaisille kirjoille on aina kysyntää.
Ei-englanninkielisenä ilahduin, kun mukana oli ranskalainen, räiskyvä ja juuri varhaiseläköitynyt Marie, joka on asunut jo 15 vuotta Irlannissa. Mariella on yhä rankka korostus, mutta hän ei ole antanut sen haitata menoa. Hänenkin taustansa on tekninen, mutta hän kirjoittaa humoristisia tarinoita kokemuksistaan Irlannissa ja muissa maissa. Hän puuhaa dynaamisesti myös ryhmän tekstikokoelman julkaisemista, mistä voi vielä tulla tottakin.
Jäsenissä on yllättävän paljon runoutta tuottavia, minkä takia ne ovat tarttuneet myös moneen runoja aiemmin suorastaan välttäneeseen. Jostain syystä runous tuntuukin asettuvan hyvin tähän ympäristöön. Yksi alkuperäisistä runojen kirjoittajista on Kevin, valkotukkainen, viisas ja lempeä mies, jolla ei ole jalkoja. Kukaan ei ole koskaan kysynyt, minne jalat hävisivät, eikä se olekaan ryhmässä olennaista. Kevin keskittyi aiemmin vain runoihin, mutta on nyt yllätyksenä itselleenkin alkanut kirjoittaa novelleja.
Aiheet ja genret siis vaihtelevat, eikä kaunokirjallisiakaan tekstejä kavahdeta, jos sellainen sattuu kohdalle. Myös kirjoitustarkoitukset ovat moninaisia. Amerikkalainen Evin kirjoittaa blogeihinsa, englantilainen Michael tekee tositapahtumiin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta, irlantilainen Kathleen elvyttelee omaa kirjoittamista copywriter-uran ohella – ryhmän otsikon alle mahtuu mitä erilaisimpia tekstityyppejä. Etenkin luetut omaelämäkerralliset katkelmat ovat avanneet irlantilaista sielunmaisemaa ja kokemuksia. Ei tarvitse mennä kovin kauas menneisyyteen, kun jo löytyy köyhyyttä ja kurjuutta, katolisen kirkon piirissä tapahtunutta vallan väärinkäyttöä ja lasten pahoinpitelyä. Tuntuu, että täällä on tuskin ketään, jota viimeksi mainitut ilmiöt eivät olisi jotenkin koskettaneet, sillä maan koululaitos on edelleenkin ainoana Euroopassa täysin katolisen kirkon hallinnassa.
Ryhmään, joka kokoontuu kaksi kertaa kuukaudessa, tulee yleensä yli kymmenen jäsentä. Jotkut, vaikkakin harvat, ovat jääneet pois ja uusia on tullut tilalle. Silti tunnelma on säilynyt samana: rakentavana, rohkaisevana ja erilaisuutta suvaitsevana. Välillä olen rynnännyt paikalle viime hetkellä töiden keskeltä, mutta olen aina poistunut sieltä innoittuneena ja virkistyneenä. Olen myös lumoutuneena seurannut sitä, miten jokaisella on oma lahjakkuutensa ja lähestymistapansa.
Ryhmä on kiehtovasti vaikuttanut kunkin elämään ja kirjoittamiseen. Alkaakin tuntua, että vuorovaikutus on paljon tärkeämpi osa kirjoittamista kuin koskaan on tajunnut. Kuten Alana kerran sanoi:
Puheet erakkokirjailijoista ovat hölynpölyä. Kaikki kirjailijat antavat tekstejään toisten luettaviksi ja käyvät niistä heidän kanssaan keskustelua. Niin teki jopa Thoreau Waldenin mökissään.