Tiede rakastaa ”x–y -kuvaajia”. Tällaisen täsmätuloksen sijoittaminen monimutkaiseen, kaaottiseen ja kompleksiseen systeemiin, kuten esimerkiksi luontoon, on todella vaikeata.
Johanna Muurinen:
Ihminen on syntymästään lähtien pyrkinyt selittämään elinympäristöään sekä itseään ja keksimään keinoja lajinsa elinolojen helpottamiseen. Tämä tarve on synnyttänyt tieteen ja tutkimuksen, joka taas jatkuvasti synnyttää tätä tarvetta uudelleen. Maailmamme on teknistynyt ja mitä enemmän tekniikkaa kehitetään, sitä enemmän tulemme siitä riippuvaisiksi. Tieteessäkin on nähtävissä samankaltainen noidankehä: Mitä vaikeatajuisimpien yksityiskohtien pariin tiede meitä kuljettaa, sitä enemmän tarvitaan erityisasiantuntemusta. Kun täsmäkoulutetaan erityisasiantuntijoita näiden vaikeatajuisien yksityiskohtien selvittämiseen, saadaan selville aina vain tarkempia yksityiskohtia, mikä edelleen lisää tarvetta erityisasiantuntijoille. Tällöin syntyy entistä hämmentävämpiä ja vaikeatajuisia analyysejä esimerkiksi maailman tolasta. Toisin sanoen, usein olemme tilanteessa, jossa pää ei tiedä, mitä käsi ja jalka tekevät, tai pahimmassa tapauksessa itse asiassa ei ole päätä eikä häntää.
Oiva esimerkki tällaisesta tilanteesta on mielestäni taannoin monissa medioissa uutisoitu tutkimustulos erilaisten ostoskassien ”ekologisuudesta”. (Linkki tutkimukseen: http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=311210&lan=fi ) Itse tutkimuksessa ei sentään puhuta ekologisuudesta, vaan otsikkona on ”Ostoskassien ilmastovaikutusten vähentäminen”. Ekologisuus -sanaa kuitenkin käytettiin muun muassa televisiossa ja sanomalehdissä, kun tutkimus julkistettiin tammikuussa 2009. Tämä on mielestäni harhaanjohtavaa, silla ekologisuus on jotakin ihan muuta kuin hiilijalanjälkiä, jotka tosin ovat näinä aikoina erittäin tärkeitä asioita. Ekologia on biologian osa-alue, joka keskittyy muun muassa eliöihin, lajeihin ja populaatioihin sekä niiden välisiin vuorovaikutuksiin. Ei siis pelkästään ihmistoiminnan ilmastovaikutuksiin.
Tutkimus ylitti uutiskynnyksen reippaalla loikalla yllättävän tutkimustuloksen takia: Pienimmän hiilijalanjäljen omaava ostoskassi on tutkimuksen mukaan kierrätysmuovikassi ja jumboksi jäi biojätepussi. Tutkimuksesta käy ilmi, että biojätepussin suuri hiilijalanjälki muodostuu sen valmistukseen käytetystä raaka-aineista (tärkkelys ja ”fossiilinen” hiili), sen kuljetuksista valmistusmaasta (Italia) Suomeen ja sen hajoamisesta aiheutuvista hiilipäästöistä. Huomiotta jäi kuitenkin se seikka, että biojätepussin tarkoituksena on (ainakin toivottavasti!) ollut palauttaa takaisin luontoon meidän hylkäämämme ravinteet (biojätteet), eikä varsinaisesti vähentää kasvihuonekaasupäästöjä.
Miksi sitten julkisuudessa ei juuri ole keskusteltu siitä, että miten biojätepussia voisi käyttää ”ekologisemmin”? Tai siitä, että miksi ihmeessä biojätepussia ei voida valmistaa Suomessa? Saati edes siitä, että kuinka suuren osan kansakuntamme kasvihuonekaasupäästöistä biojätepussien käyttö aiheuttaa? Ostoskassitutkimuksen mediapuinnissa ei keskusteltu myöskään siitä, että miten paljon fossiilisia polttoaineita säästyisi ja hiilidioksidipäästöjä vähenisi, mikäli kaikki biojätteet ravinteineen oikeasti päätyisivät takaisin peltoon? Lannoiteteollisuus on nimittäin todella suuri energiasyöppö ja samalla siis suuri kasvihuonekaasujen tuottaja. Lisäksi fosforikaivoksemme ehtyvät todennäköisesti sadan vuoden kuluessa. Tulevaisuutta ajatellen olisi siis viisasta ottaa yhteiskuntamme erilaisista ylitteissä vielä kasveille käyttökelpoisessa muodossa oleva fosfori mahdollisimman tarkasti talteen. Tässä projektissa voisi hyvinkin olla biojätepussille sopiva lokero.
Ehkä vastaus yllä esitettyihin kysymyksiin löytyy osavaltaistuneesta ja erittelevästä tiede- ja teknologiayhteiskunnastamme. Nämä kysymykset kun ovat suurimmaksi osaksi luonteeltaan kokoavia, eivät eritteleviä, eivätkä välttämättä palvele ollenkaan jatkuvan talouskasvun aatetta. Olen vielä lyhyehkön opiskelu-urani aikana nähnyt, että tiede rakastaa erilaisia ”x–y -kuvaajia”. Siis mitataan tai tutkitaan jotakin muuttujaa jonkin toisen yksinkertaisen asian funktiona. Tällaisen täsmätuloksen sijoittaminen monimutkaiseen, kaaottiseen ja kompleksiseen systeemiin, kuten esimerkiksi luontoon, on todella vaikeata. Mielestäni ympäristönsuojelussa ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisemisessa hyödyllisempää olisi ”kokonaisuusajattelu”. Ostoskassien tapauksessa tutkimuskysymys olisi voinut tällöin kuulua esimerkiksi näin: Minkä ostoskassin käyttö luo suljetuimman kierron yhteiskuntamme hyödykkeistä aiheutuville ylitteille, jolloin niistä saadaan taas hyödykkeitä? Tämä tutkimus olisi tosin ollut huomattavasti vaikeampi toteuttaa osavaltaistuneen tiedeyhteisömme mittareilla ja resursseilla.